Chewbacca

 

Oman kotiwookieni paketista paljastui eilen aamusella pussukka partakoneelle ja muille ajovehkeille.  Tämmöistä on toivonut jo pitemmän aikaa, nyt vasta olin saanut aikaiseksi. Helppo ohje tämän malliseen pussukkaan löytyypi esimerkiksi täältä.

Lopuksi vielä pientä kikkailua etiketin muodossa. En heitä oikein mitään melkein koskaan hukkaan, niinpä oli säilönyt myös silitettävän tulostinpaperit leikkuuroskat talteen. Yhteen paperinpalaseen kirjoitin tussilla muka tommoisen etiketin ja silitin ohjeen mukaan. Kovastikin mietin, että voiko tuohon nyt laittaa että in vai by vaiko joku muu. Päädyin nyt tuohon iniin kun Apinafarmihan on nimenomaan paikka ja tuolla tavalla se kuulosti kaikkein sulavimmalta, vaikkei se nyt sitten ehkä mennytkään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Oh my, kylläpä sitä joskus pohdituttaa.

Mellevän näköinen pussukka se on, Toverillekin kuulema mieluinen.

Aalloissa siis

 

Apinafarmin eka virallinen tutoriaali, olkaatte hyvät!

Merihenkinen vauvan makoilualusta

1. Pihistetään lentokoneesta huonolaatuinen fleeceviltti, piilotetaan ilmainen desin kokis käsilaukkuun, talletetaan samaan talteen myös vieruskaverin kosteuspyyhkeet ja sokerit. Jos matka on ollut tavallista tyyriimpi, kannattaa koneesta ottaa muistoksi myös oksennuspussi.

2. Säilytetään vilttiä  vuosikausia laatikossa, tullaan askartelukärpäsen puraisemiseksi ja ajatellaan, että vilttiä voisi jotenkin nopeasti piristää. 

3. Pestään viltti ja huomataan kuinka nukkaantuva yksilö on kyseessä. Jatketaan kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin. 

4. Askarrellaan viltin parissa päiväkausia. Leikellään askarteluhuovasta erilaisia kuvioita ja kirjotaan huopaan silmiä, suita ja punaposkia. Äherretään vilttiä, huopaa ja niiden välissä olevaa vanulevyä paininjalan alle. Katkaistaan muutama neula. Leikataan viltin toiselle puolelle tarkoitettu kangas liian kapeaksi, kirotaan ja ommellaan lopulta  vilttiin kiinni tavallista lakanakangasta.  Ollaan muka ettei huomattaisikaan alati kasvavan nukan määrää.

5. Pistellään koko peiton ympäri pykäpistoja, virkataan kolme kierrosta reunaa päälle, tehdään tämä mielellään mahdollisimman pienellä puikolla ja rispaantuvalla langalla. Huomataan tässä vaiheessa, monen intensiivisen työtunnin jälkeen, että mopo on karannut pahemman kerran käsistä.

6. Kauhistellaan fleecen pintaan kasvanutta nukkaa, yritetään poistaa sitä nukanpoistajalla. Kauhistellaan sitten vielä vähän lisää nukanpoistajan aikaansaamaa nukkaa.

7. Kerrotaan äidille ylpeänä aikaansaannoksesta ja yritetään hämmentyneenä vastata kysymykseen "kai sen viltin voi pestä?". (Kyllä sen varmaan voi, huopakuviot vaan luultavasti venyvät ja paukkuvat muodottomiksi, fleece transformoitunee yhdeksi isoksi nukkapalloksi, alukangas alkaa vetää ja virkattu reunus purkautunee). Varustetaan viltti lapulla, jossa sen käyttöä ei suositella muuta kuin erittäin sisäsiisteille ja paikallaanpysyville (se nukka, nukka!) vauvaihmisille.

Juuret

Juuriaan ei sovi unohtaa, niistä pitäisi myös olla ylpeä  (aina näin ei ole ollut, ala-asteella leikittiin alvariinsa hesalaisia). Siksipä siskon joulupakettiin vilahti kotiseutusormus. Tätä ei voi oikein askarteluksi nimittää, muuta ei tarvinnut nimittäin tehdä kuin etsiä kartasta kuva ja lätkäistä kuplatarra päälle. Sitten vaan leikattiin ylimääräinen pois, tippa liimaa sormuspohjaan ja se oli siinä.

Tarvikkeet Etsystä: sdormuspohjat DIYornamentista, tarrat The Glass Connectionista.

Jänö

Joulun alla romukaappia siivotessani kävelivät vastaan tämän wannabetildapupun kaavat (kyllä, ufkomatonta mutta totta, olin oikein tehnyt kaavat pupua varten). Tämänvuotisessa pukinkontissa oli juuri pupun mentävä aukko, ja tämmöinen appelsiini-ihoinen, mynkyrämahainen kaveri syntyi ripeän ompelusession tuloksena.

Korviin ja keskivartaloon kangas löytyi Toverin kauluspaidasta, joka oli toisesta hihasta kulunut puhki. Käsittääkseni oltiin sovittu, että saisin laittaa paidan paloiksi mutta Toverin ilme oli kuitenkin näkemisen arvoinen kun näki rakkaan paitansa inkarnoituneen pupuseksi. 

Voisi joskus yrittää löytää jonkun järkevämmän tavan liittää pään vartaloon. Ekalle wannabelle ompelin vaatteita niin tuo vähän kökkö olkakaulasauma ei juurikaan näkynyt. Tämä pupu jäi luonnontilaiseksi, koska jänön tuleva isäntä/emäntä on niin nuori ihmisenalku, että tuskin välittää suuresti vaatteilla koreilusta. Mutta niin, tuota olkasaumaa yritin peittää pykäpistoilla, nyt näyttää olkatoppauksineen ihan Michael Jaksconilta.   

Jänön pysrkään pistelin sydämen. 

 

Velttoheikki.

Pukinviemisiä olisi varastossa esiteltävänä useamman postauksen verran,   toinen mokoma lahjoja odottaa  sitten vielä paketeissaan vartomassa kolmen kuninkaan saapumista, joka tapahtunee keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Huomenna synttäreitään juhlivaa äitiäkin muistin pehmeällä paketilla.   Tällä postaustahdilla esiteltävää riittää siis heinäkuuhun, hienoa. 

Ai niin, se olis jo tammikuu. Lupasin, että tänä vuonna olen parempi ihminen, mutta kuitenkin riittävän huono, että parannettavaa löytyisi ensi vuodellekin. Lisäksi lupaan kehittää valokuvat ja laittaa ne albumeihin. Ja koska seitsämän vuotta yliopistossa kirjoillaoloa on jo melkolailla tarpeeksi, ehkäpä lupaan myös valmistua. Ehkä. Eikun oikeasti valmistun, ja vaan sen takia, että äiti on luvannut valmistujaislahjaksi osallistua saumurinhankintakuluihin.

Oili Ovisilmä Vol. 2

Joulunpyhinä löysin hamahelmet uudestaan monen vuoden jälkeen. Vissiin olen juuttunut kuitenkin vanhoihin kuvioihin, kun en saanut muuta aikaa kuin melkolailla täsmälleen samanlaisen naaman kuin  ekasta helmeilemästäni ovisilmähemmosta, pikkuisen huonomman vain. Olisi ollut edes jotain muita värejä, niin ei olisi tullut ihan näin veljeksiäilveksiä. Nenäkin meni vinoon, nyt sen nään. Aika kuitenkin kului rattoisasti, kruunasin homman vielä silittämällä hamahelmialustat käyttökelvottomiksi.

 

Veljenpoikakin askartelipaskarteli, ei sielupielua vaan kotiansa koristamaan verisen haamunpään, mummonsa tosin luuli sitä pandakarhuksi. Mikäs siinä, hienohan siitä tuli. Näkemystä on ja silleen.

Bulalakkeja odotellessa

 

Pitkän aikaa olin sitä mieltä, että kauluri oli noloin talvipukine heti kypärälakin jälkeen.  Kauluritraumat ovat kuitenkin taaksejäänyttä elämää, ainakin kaverille uskaltauduin joululahjaksi neulomaan muhkean kauluriyksilön.

 

Kutosen pyöröpuikoilla tein ensin reilut 70 silmukkaa, jonka jälkeen toistin  (mielestäni älyttömän ovelaa) kuviota: 2 oikein, 2 nurin, neljä kierrosta tällä tavalla. Viidennellä kierroksella kuviota "siirretään" yhden silmukan verran menosuuntaan eli ensin tehdään yksi nurja, sitten 2 oikeaa, 2 nurjaa, 2 o, 2 n jne. Tätä samaa taas neljä kierrosta, ja viidennellä kierroksella kuviota humpsautetaan jälleen yhden silmukan verran eteenpäin. Pelkkää nurjaa ja oikeaa, mutta ei ihan niin puultamaistuvaa hommaa kuin oikeanurjan neulominen monesti on. Jotenkin tolleen se meni.

 

Ps.  Saattoi käydä niin, että ostin tätä varten muutaman vyyhdin lankaa, vaikka taannoin kovastikin uhosin että vanhassa vara parempi. Toisaalta tästä ei jäänyt lankaa jäljelle kuin ihan mininötterö, että lankavarasto ei juurikaan kasvanut, no worries siis!

Pps. Reeta, yritin olla kuolaamatta kauluria liiaksi sitä kuvatessani.

Dohvelisankari

Innolla -blogista bongasin hyvä tovi sitten mainion ja helpon tohveliohjeen. Vaikka nyhräsin pikkukoukulla, valmista tuli yhdessä illassa. On muuten jämyt (ja ehkä ihan pikkuisen miehiset, siksi nuo nyrkinkokoiset, vaaleanpunaiset kukat). Menivät syntymäpäivälahjaksi, ei jeesukselle, vaan Toverin siskolle. Toivottavasti eivät pyöri jaloissa.

Jaaha, huomenna sitten kinkkua napaan. Alkon tapaan toivotan koko Suomen kansalle rauhallista joulua!

Mutta suurin niistä on rakkaus

Oli askarteluvarasto päässyt vähän paisumaan. Vedin kamppeet kaapista alas, osan pakkasin jo muuttolaatikkoonkin.  Yksittäisten kuriositeettien (pehmopupun irtopää, puoli kiloa rautalankaa kahden sentin pätkinä, mokkasaappaista leikatut hapsut...) lisäksi kaapin kätköistä paljastui myös vino pino luonnoksia ja muita wannabe-taiteiluja.

Vuosi sitten tussasin häälahjan kylkeen kortin, johon taiteilin tuon pikkuisen käytössä kuluneen, mutta niin  nättilöisen lauseen. Heti ekalla kerralla ei kuvasta tietenkään tullut mieleistä, joten näitä luonnoksia tallentui askartelukaappiin useita kappaleita. Samaisesta kaapista löytyi myös tyhjillään möllöttäviä kehyksiä, joista metallisiin valikoituivat yhdet kätöset. Keittiöön päätyi tämä lopulta, muistuttaa sieltä fairyn ja muropaketin välistä, että mikä se elämässä oikeasti on tärkeää.

Vuonna 1989 tai 90 käytiin ruskaretkellä Norjassa. Se oli reteä reissu se. Muut istuskeli nuotiolla ja söi makkaraa, tälle taas oli laittettu kanamunalakki päähän ja sen jälkeen sysätty syrjemmälle kiviä katsomaan. No ei... Oikeastihan  olen vetäytynyt ihailemaan vuosituhannen tyylikkäimpiä hanskoja, joiden kämmenselkään ilmestyi ilman kylmetessä yksisarvinen! Amazing!

 Mukavia muistoja kannattaa haalia ja hoitaa, tällä kertaa pensselin ja akvarellivärien avulla.

Pugs

Joulukuu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. En ole istuskellut kynttilänvalossa käsitöitä tehden ja glögiä sivistyneesti siemaillen. Sen sijaan olen vuorotellen kironnut ja kiitellyt lakkoajia, istunut lentokoneissa, tehnyt useita matkatavarankatoamisilmoituksia (ja käynyt kahteen otteeseen myös uusimassa garderobia Finnairin ja vakuutuksen piikkiin) ja ollut muutenkin hiukkasen stressaantunut.  Ja väsynyt.  Joka aamu herätessäni luulen olevani jossakin toisaalla. Äsken laskin, että joulukuussa tulen olemaan kokonaisuudessaan  neljä päivää kotona, Toveria näen seitsemän päivän verran. Tavallisesti joulukuu on kuukausien kuningas, mutta koska tänä vuonna se näyttää menevän ihan ohi, ajattelin suhtautua koko jouluun Mielensäpahoittajan asenteella. Että joulukalenterien sijaan vaan perunakalentereita tännekin. 

Marraskuussa olin kuitenkin havaitsevanani jonkinmoista kuplivaa joulutunnetta sydänalassa. Sain muutaman jutunkin silloin tehtyä, nyt pääsen jo esittelemäänkin yhden kun sain viestiä, että paketti oli jo määränpäässänsä. 

Törmäsin tässä taannoin Etsyssä gemmabearin kauppaan, josta bongasin tämän söpöläisen. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen eikä hyviä ideoita päästää menemään, mistä syystä päätin  harrastaa apinointia ja lahjoa  lopputuloksella erään valloittavan mopsineidin ja sen kaverin emäntää ja isäntää.

Toteutus ontui vähän joka vaiheessa. Ensiksikin kangastusseilla olisi syntynyt kivempi ja kestävämpi, mutta moisten puutteessa turvauduin silitettävään tulostuspaperiin ja Paintiin, tuohon kaikkien piirustusohjelmien äitiin. Rämpläsin ehkä tunnin jetsulleen oikeaa sävyä murren pintaan, tulostin jopa koeversion, koska silitettävää paperia oli jäljellä vain puolikas aanelonen. Kun oli tosi kyseessä, päätti tulostin laittaa lopun kerskakulutukselle ja tulosti kuvan mustavalkoisena.  Lisäksi silitin kuvan jostain syystä kassin yläreunaan enkä suinkaan keskelle. Vuorestakin tuli liian iso.   Mutta ajatushan se tärkein oli eikä yksi kolo kai komiassa haittaa.

Tytön paras kaveri, pullistunut ego ja muuta siipeilyä

Muistatteko vielä tämän kaverin?

Viikonloppuna sain ostettua tarveaineet eli maalin ja vanerilevyn yökkärin kunnostamiseen, tiistaina oli myös puhtia sen verran talossa, että aloin hommiin. Kunnostamisen melskeessä löytyi myös uusi rakas ja tytön paras kaveri, Boschin hiomakone. Tai ei tuo nyt uusi juttu ole, mutta tavallisesti aina ollut semmoista hienonhienoa paperia pohjassa. Tällä kertaa laitoin kunnon röpökivipaperin ja kerran tarvitsi vaan vetäistä ja avot, se oli siinä. Jos tätä ei meillä olisi, haluaisin ehdottomasti tämmöisen joululahjaksi. 

Hiomisen (ja keittiön siivoamisen) jälkeen maalasin pöydän oliivinvihreäksi mattamaalilla. Eka olin ehkä vähän, että yök mattaa (ostin kun kiitäävää ei ollut hyllyssä enkä jaksanut odottaa enää kauempaa), mutta lopputulos on ihan ok. Tästähän puuttui toinen laatikko, niinpä ostin rautakaupasta  myös vanerilevyn, jonka ne  siellä samaan hintaan leikkasivat mittojen mukaan. Jos olisin mitannut leveyden oikein heti ekalla kerralla (mittavirhe oli kyllä mitan syytä, siitä kun puuttuu yksi sentti. I'm not kidding), ei olisi tarvinnut enää kotona alkaa sahan kanssa leikkimään. Tykkään kuitenkin mennä sieltä missä aita on niin korkea, että välillä ei pääse yli ollenkaan. 

Yhteiskunnallinen kohoaminen ja roskiskundin elämän taaksejättäminen aiheutti yöpöydälle pienoista egon pullistumista, mikä näkyi siinä, että ennen paikallaan mallikkaasti rullannut laatikko ei mahtunut enää millään koloonsa. Jouduin hiomaan laatikkoa pienemmäksi, mutta höylää olisi tarvittu. Kyllä se nyt siitä aukeaa melko hyvinkin kun sille päälle sattuu. Muutenkin laatikko joutunee jatkotoimenpiteitten kohteeksi. Maalasin siihen nyt siiventapaisia ja muuta abstraktia huttua, mutta oikeasti haluaisin tehdä tästä vaaleanvioletin  ja kuluneen oloisen.

 

Ja siinä sitä nyt törötetään niin sievänä että. 

Maalasin taustankin, että viitsii pitää kukkapöytänä ikkunan edessä.

 

Loppukevennykseksi kerron mitä meillä tapahtui eilen iltasella. Taustaksi sanottakoon, että minä en katso kauhua, Harry Potterissa kulkee raja. Eilen Toveri ehdotti, että katsottaisiin Working Day -sarjan eka osa ja minä tietenkin, että joo, sarjaihmisiä kun olen, vaikka koskaan en kyseisestä sarjasta ollut mitään kuullutkaan. Ekoissa kuvissa näkyi amerikkalainen poliisiauto, mistä syystä ajattelin heti, että kyseessä on huumorisarja. Kun poliisi saapui tapahtumapaikalle, jossa on älyttömästi tyhjillään olevia autoja, ajattelin, että noh, ehkäpä sitten jonkun sortin rikossarja. Kun kuvissa alkoi näkyä autoissa mätäneviä ruumiita, mietin, että joo-o, siis kovemman luokan rikossarja. Siinä vaiheessa kun erään auton takaa näkyy vaan madonsyömät, eteenpäin tallustavat lapsosen jalat, heräsin ja tivasin tiukasti Toverilta: "Onko tämä kauhua, sano onko, onko? Eihän oo, sano onko?". Toveri sanoi epäröiden, että ei pitäisi olla. Pakenin kuitenkin paikalta tietsikan ääreen googlettamaan kyseistä Working Day -sarjaa. Ei tuloksia, täh. Pistin Toverin tavaamaan nimen kirjain kirjailmelta. W-A-L-K... Helvata sentään, Walking Dead!!! Sen lisäksi, että tarvitsen mitä ilmeisemmin englannin kuullunymmärtämisen treenausta, opimme tästä myös sen, että Toverille ei nimi selvästikään ole enne. En vieläkään tajua, että mitä se oikein ajatteli sarjan pitävän sisällään. Ihmissuhdedraamaako?

BalthaSari, Ilotyttö ja muut seimen asukit

Viikonloppu oli askartelujen kannalta varsin antoisa, mutta edelleenkin päätyivät kaikki tuotokset pukinkonttiin, joten niitä esitellään vasta sitten joulunpyhinä. Täytepostauksena ajattelin esitellä tässä tänään esille kaivamani seimen. Ainakin täällä Espanjassa ja uskoakseni myös muissa katolisissa maissa olennainen osa joulun henkeä on järjetön seimien kilpavarustelu. Vaikka itseäni vilkkuvaloin ja vesiputouksin koristetut  seimet eivät puhuttele, hyppäsin kuitenkin seimikelkkaan kolmisen vuotta sitten kun ostin täkäläisestä askarteluliikkeestä valmiin kipsihahmosarjan, jota sitten hartaudella maalailin akryyliväreillä (ai niin, Toverinkin annoin maalata yhden lehmän).

Sen lisäksi, että maalailu on mukavaa hommaa, on tässä etuna myös kaupan valmiisiin seimihahmosarjoihin se, että hahmoista voi tehdä oman makunsa (ja uskomustensa) mukaisia. Yhdestä tietäjästä tein naispuolisen, kuvassa strategisesti takavasemmalle sijoitettu kamelia puolestaan puhutellaan tahattoman räikeän ulkoasunsa takia tuttavallisesti Ilotytöksi. Noh, kyllä ne kaupan seimihahmosarjatkin saattavat  joskus positiivisesti omaperäisyydellään yllättää: kotikotona olevaa halpahalliseimeä asustaa muun tutun retkueen ohella identtiset tietäjäkaksoset. 

Tallin sijaan mdf-levyä ja kukkapurkkeja.

Jouluvalot (eivät vilku) sentään laitoin.

Wannabe-muotibloggarin huopahommia

Globalisaation metanarratiivien (hah) ohella olen viimepäivinä pohtinut mitä kaikkea sitä lahjoittaisi jouluna. Aika monta juttua onkin jo valmiina, mutta niitä ei nyt sovi tässä esitellä, ehei. Ideoita apinoitavaksi on löytynyt paaaljon netistä. Yhtenä päivänä esimerkiksi selailin huopa-askarteluihin erikoistunuttta   Fieltromania-blogia ja törmäsin tämmöiseen tutoriaaliin. Kukassa näytti olevan melkoisesti lahjapotentiaalia. Ei tullut ihan samannäköinen kun ohjeessa, kai jo senkin takia, että käyttämäni huopa oli tavallista ohutta askarteluhuopaa. Lisäksi jämäkän liiman puutteessa ompelin koneella terälehdet tuolla tavalla törölleen ja lopulta vielä käsin ompelin terälehdet toisiinsa. Niin, ja sitten kun kukka oli valmis huomasinkin, että tämmöistähän tarvitsinkin ihan itsekin. Söin kuormasta, näin kävi.

Leikin tässä nyt vähän muotibloggaria samalla kun esittelen rossia tositilanteessa rinnuksella roikkumassa. Toverin mummolasta löytyi Toverin äitin vanhoja, käsintehtyjä leninkejä 1960-luvulta, jotka luvan kanssa toin kotiin ja muokkailin sopivaksi eli kaventelin vyötäröltä ja pidentelin helmoja säädyllisemmiksi.

 

Violetissa mekossa on aika näpsäkkä leikkaus, jota yritän tuossa allaolevassa piirrustuksessa havainnollistaa. Mekko on ommeltu viidestä kappaleesta (a,b,c,d,e), ei vaikuttaisi ihan hirmuvaikealta.

Tätä smurffinväristä mekkoa on käytetty vuonna 1965 eräissä häissä.   En tiedä onko tuo väri pikkuisen liian säpäkkä omaan makuuni, mutta aika söpöläinen tämäkin leninki on olkarusetteineen (ja rintsikanolkaimet kurissa pitävine nepparilenkkeineen,  tämmöiset pitäisi olla pakolliset kaikissa hihattomissa vaatteissa).

Flowerpoweria ja vapaata rakkautta julistaa tämä trumpettihihainen(!) mekko, jota edellinen omistaja on kuulema kovasti käyttänyt. Tämänhetkinen lempimekko se itsellenikin on.

 Kyllä,  olen herännyt noihin uumalla pidettiin vöihin vasta nyt ja ole varsin mieltynyt niihin, kuten kuvista saattaa huomata.

Ensi kerralla sitten jämäkämpää askarteluasiaa, kenties!

Aarteenmetsästys

 

 Männäviikolla bongasin kotimatkalla bussin ikkunasta pahvinkeräyspisteen vieressä nököttävän yöpöydän. Nousin heti seuraavalla pysäkillä pois ja korjasin reppanan parempaan talteen. Törkeässä kunnossahan kaveri on, toinen laatikkokin kadoksissa, mutta materiaaliltaan ehtaa (ötökkävapaata) puuta. Potentiaalia tässä siis on ja ideoitakin olen jo päässäni muhiskellut tämän varalle, pitäisi vaan  pistää töpinäksi ennen kuin tulee sanomista rojun raahamisesta nurkkiin kuljeksimaan.

Täälläpäin maailmaa ei ole mitenkään hirveän tavatonta, että roskisten viereltä löytyy suht' hyväkuntoistakin tavaraa (siis ei pelkästään vaan tämmöisiä laatikkopuolia pöytäparkoja). Joka kuukausi kussakin lähiössä on myös tietty päivä, jolloin oikein luvan kanssa saa dumpata  vanhat kalut pihalle. Pari kertaa olen saanut houkuteltua Toverin aarteenmetsästysretkelle autokuskiksi, mutta valitettavasti järjestetyt tourit ovat tähän mennessä tuottaneet laihanlaisia tuloksia. Parhaimmat löydöt tekee yleensä aina silloin kun ei ole mitään mahdollisuuksia tuoda aarteita kotiin asti: vieläkin kaiholla muistelen Barcelonan kaduille jäänyttä siroa  käsinojallista herrastuolia...

Parisen vuotta sitten löysin nykyisen kotimme roskiksesta nuhjuisen vihreällä kankaalla vuoratun jakkaran. Maalasin jalat kiiltäviksi oranssilla maalilla ja vaihdoin kankaan Ikean puuvillakankaaseen, johon aikoinani  melkoisesti  hullaannuin. Tuli kovasti mieleinen, mutta tilanpuutteen vuoksi se ei suinkaan patsastele asuntomme paraatipaikalla kuten kuvassa, vaan makuuhuonen nurkassa vaatekasan alla. Samanmoisen jakkaran olen löytänyt toisenkin, jonka muodonmuutoksen jälkeen lähetin Toverin siskolle asumaan. Siitä vasta tyylikäs tuli, mutta kuva on unohtanut ottaa. Täytynee korjata asia seuraavalla visiitillä.

Suomessakin olen tavaraa roskiksesta sisälle kantanut. Yhdessä ystävän ja myös silloisen kämppiksen kanssa tehtiin vuosisadan löytö kun kohdattiin sateenkastelema, mutta muutoin varsin elegantti 50-luvun koivuinen sohvapöytä roskakatoksen nurkasta. Kyseinen yksilö sai limenvihreää maalia pintaansa ja viettelee nyt ansaittuja eläkepäiviään ystävän nykyisessä kodissa.   

Ilmaisen kaman aiheuttama löytämisen riemu on hekumallisen ihanaa! Niin ihanaa, että jopa uneksin siitä. Pari yötä sitten kohtasin unimaailmassa kolme lappeelleen kaadettua roskakonttia, johon oli sievästi aseteltu esille jonkun kodin jäämistöä. Kyllä sydän tykytteli, kun yritin niitä parhaani mukaan ostoskärryihin (?) haalia, ennen kuin muita ilmestyisi apajille.  Oboy, se vasta oli uni se!

Arkajalat

 

Yritin raivata tilaa mininaulakkoomme kun törmäsin tähän viime jouluna Toverille annettuun huppariin. Olin  kaukaaviisaana hankkinut kesän alennusmyynneistä vitosella mustan miesten hupparin, johon sitten joulun alla kangasvärivimmassani painoin The Goonies -elokuvan logon, jonka olin tietenkin löytänyt täältä. Gooniesit olivat vieneet Toverin sydämen jo lapsena, mutta itselleni vuonna 1985 ilmestynyt elokuva oli täysin uusi tuttavuus. Olen kahteen otteeseen yrittänyt filmin katsoa, ekalla kerralla homma kaatui teknisiin ongelmiin, toisella kerralla uupumukseen. Vaikka itseltä pätkä on vielä näkemättä, uskon sen kuitenkin jo vuosikertansa ansiosta olevan  lajissaan erinomainen, aivan kuten samana vuonna päivänvalon nähneet Paluu Tulevaisuuteen -elokuva, Kymppitonni ja allekirjoittanut.