Taidetta kansalle

Ajattelin ilostuttaa huhtikuista iltaanne korkeakylttyyrillä eli Taiteella. Kankaalle piti eka loihtimani Paul McCartney, mutta kun ei Pauli alkanut kanssani millekään, päädyin neuvostohenkiseen nuorikkoon, joka ylväänä katselee tulevaisuuteen.  Livenä nuoren ja uljaan voi nähdä vierailemalla apinaranchin vierasvessassa. Pytyltä käsin on hyvä  häntä katsella. 

Taulu on jo vanha juttu (vuodelta 2008), mutta tuoreempaa maalaushommaakin olisi tarjolla. Jostain syystä vuorokauden 24 tuntia on hippasen eli noin puolet liian vähän, enkä siis kerkiä tehdä muuta kuin istua tietokoneella (en kuitenkaan facebookissa) ja tiskata. Meillä on keittiössä vissiin joku ohjelmointivirhe kun tiskiallas on koko ajan täynnä... Huoh.  Toukokuuta odotellessa. 

Arvatkaapa...

...että oonko pikkuisen kyllästynyt muuttamiseen ja siihen, että kun on liiaksi nähnyt edellisen asukkaan törkyjä, vaikuttaa koti ankarankin siivoamisen jälkeen vielä pikkuriikkisen etovalta?

...että sainko aikaiseksi minkäänmoista naamiaisasua karnevaaleihin? 

...etta onko gradu edistynyt toivotulla tavalla?

...etta oonko laittanut tikkua ristiin synttäriarvonnan eteen?

Olo on kuin tällä räkäisellä tuolilla, joka edellisen asukkaan residenssissä toimitti olohuoneen ruokapöydän  ainoan tuolin virkaa. En laittanut menemään kun kuuluu kalustoon ja sitä paitsi raahaanhan itsekin roskiksesta kamaa, joten liian ronkeli ei sovi olla. 

(Jepjep, meillä on lattiamatto.)

Päällystin Ikean kankaalla. Sutjakkaa hommaa, kului 15 minuuttia (kellosta katsoin). Kauempaa ei olisi voinutkaan ahertaa tämän parissa kun on niin kiire olla aikaansaamaton.

Oho, tämän jo kuukauden kestäneen vätjäämisen aikana Apinafarmille on ilmestynyt muutama uusi lukijakin. Rohkea teko, mutta tervetuloa kuitenkin mukaan!

Piristysruiske

 

Hyvään saumaan lähetti Kolkytneljä neliöö -blogin Tinuhe tunnustuksen, piristi nimittäin kummasti kevätväsynyttä elämää ja sai ainakin tämän yhden postauksen verran myös blogiin eloa. Tattista siis vaan, Tinuhe!

1. Milloin aloitit blogisi?

Näemmä melkein vuosi sitten. Ensi kuussa pääsen pitämään blogihistoriani ensimmäistä arvontaa!! Se on pieni askel ihmiskunnalle, mutta suuri Askarteluapinalle. Suotavaa olisi, että arvontaan  osallistuisi jokunen muukin kuin äiti, joten kaikki nyt merkkaamaan kalentereihin, että ensi kuussa Apinafarmilla arvotaan (en kyllä tiedä mitä). Tämä ei muuten sitten ollut minkään sortin lupaus, nounou.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee? 

Askartelua ja muita elämän olennaisuuksia.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Kässäblogien joukossa melko peruskauraa.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen? 

Olin jo hyvän aikaa valokuvannut askartelujani, jottei unohtuisi mitä sitä on oikein tullut tehtyä. Bloggariksi rohkaistun sen jälkeen, kun eräs kaveri tunnusti kirjoittavansa blogia. Siis copycat mikä copycat.    

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Päivitystahtia. Ulkonäköä. Banneria (vai miksi tuota nimijuttua kutsutaan). Niin ja sitä, että tuossa sivupalkin kohdassa Tunnisteet nuo Materiaalia ja Sukkapuikolla on isolla alkukirjaimella ja loput kuitenkin pienellä. Mutta kun ei osaa niin ei osaa, yritin ja yritin ja sitten luovutin.    

Vissiin homman nimi olisi, että sitten tämä tunnustus laitetaan eteenpäin. Mainitsen tässä nyt vain tämmöiset kuin Tyttö kylmän maan (muun muassa hienoja ja söpösiä virkkausjuttuja), mai makings (herkullisen näköinen blogi ja hienoja virkkauksia täälläkin) sekä muutama päivä sitten löytämäni VMSomⒶKoppa, jonka lukemisen jäljiltä olen vieläkin ihan inspiraatioähkyssä. Tämä tunnustus on saattanut noissa blogeissa jo kiertääkin, ja vaikka ei olisikaan, niin tämän saa ottaa ihan vaan kiitoksena mielenkiintoisisten blogien ylläpitämisestä (mutta halutessa tietysti saa vastatakin)!

Ettei menisi ihan lällyilyksi, niin yksi kovalevyltä kaivettu kuva kehiin: äitille joululahjaksi vuonna 2008 askarreltu rintakoru, jonka mahtipontisesti nimesin C-vitamiiniksi. Tarveaineina askarteluhuopaa, muliinilankaa ja rossi. Aappelsiini on  riippunut äitin kaulanauhassa ja voin kertoa, että kahden vuoden käytön jälkeen on aika päässyt pikkuisen rupsahtamaan.

 Näihin kuviin, näihin tunnelmiin!

Nojatuoliaskartelija

Buenos tardesta vaan! En ole viime viikkoina ehtinyt, viitsinyt enkä edes oikein pystynyt harrastamaan askartelukenttätöitä vaan ollut vain tämmöinen nojatuoliaskartelijamöllykkä. Olen lähinnä keskittynyt kartoittamaan mitä minua ahkerammat askaroitisjat ovat saaneet aikaan. 

Jotta bloggaaminen ei unohtuisi aivan kokonaan, täräytän nyt kuitenkin eetteriin asiaa reipas vuosi sitten tehdystä nojatuolin kasvojenkohotuksesta. Näitä tuoleja sisko hankki aikoinaan itsellensä kaksi kirpputorilta, taisivat maksaa kympin kipale. Toinen päätyi jostakin syystä kotikotiin, josta minä sen viekkaana ja valppaana kotiutin itselleni (sittemin tuoli on kylläkin jälleen palannut takaisin kotikotiin). Alkuperäinen hieno verhoilu oli päässyt ratkeilemaan, lisäksi tuoli oli syönyt vuosien saatossa sellaisen määrän mähmää saumoihinsa, että jotain tartti tehdä. Tiukat pultit, joilla käsinojat olivat kiinni rungossa,  meinasivat jarruttaa hommaa (kiitos iskän niistäkin selvittiin), muuten oli iisibiisi verhoilla kun noin neliömäinen yksilö oli kyseessä.

Jalat olsi voinut hioa ja lakata, mutta oli vissiin niin tekemisen meininki että pääsi moinen unohtumaan. 

Tyynystä asiaa

Ajattelin tehdä tyynystä asiaa ja hieman blogata, sillä tässä mielentilassa muunlainen järkevä produktiivinen toiminta ei ole mahdollista (postauksen lopussa syy tähän, lukekoon ken tuntee uteliaisuuden polttelevan mahalaukussaan). 

Nämä tyynylöiset ovat parin vuoden takaisia. Hurahdin silloin noihin silitettäviin tulostuspapereihin (ja vieläkin olen niihin melko hullaantunut, toivoin moisia tänäkin jouluna pukilta). Violetissa tyynyssä Toveri 6-vuotiaana snobeilee veneen puikoissa (paidassansa muuten lukee YACHT(!)), alemmassa Toverin äidille annetussa hörhelötyynyssä poseraa samainen kaveri siskonsa kera. Tuo snobityyny on kovin mieluinen, ollut projektina tehdä samanlainen myös jostain omasta lapsuudenkuvasta. En oo saanut aikaiseksi ja sitä paitsi olisin kuitenkin siinä kuvassa räkä poskella ja pipo silmillä.

No niin, sitten mielenterveydelliseen tilapäivitykseen. Helmikuussa olisi tarkoitus muuttaa Madridista Bilbaoon, tuohon järeiden ihmisten ja kalimotxon kaupunkiin. Hermoilua aiheuttaa nyt se, että millään ei näytä meille löytyvän sijaa majatalosta. Pikkuisten yksiöisten ja kaksioisten hinnat huitelevat lähellä tonnia ja  megalomaanisen takuuvuokran jälkeen  pitäisi maksaa vielä yhden kuun vuokraa vastaava summa välitystoimistolle palkkioksi siitä, että on saanut kertoa näille tulevaisuudensuunnitelmansa ja tähän astisen elämänsä kulun.  Mitämitäh. No, ollaan tuohon leikkiin lähdetty kuiten  jo mukaan, mutta tähän mennessä ollaan saavuttu aina liian myöhään apajille (eikun ei vaan osata päättää asioista tarpeeksi nopeasti tai ollenkaan).  Nykyiseen kämppään on jo  löydetty vuokralaiset, joten jonnekin päin tästä nyt kuitenkin olisi pökäistävä. Kaikki kouluhommat junnaa paikallaan kun mietin vaan, että millaista siellä sillan alla on oikein asua.  Nyt tuntuu kyllä, että ei saletisti natsaa.

Onni

Toverista tuli ensi kertaa eno lauauntaina, itse pääsin puolestaan tättäräksi neljättä kertaa eilen, kun eräs pikkuinen neiti saapui kiireellä, viisi viikkoa ennen laskettua aikaa,  tälle puolelle napaa. Täältä käsin lähetetään mahdottoman paljon lämpimiä ajatuksia, että neiti vahvistuisi ja kasvaisi ja pääsisi pian kotiin!

Tervetuloa maailmaan, tytöt!

Ei aina voi onnistua, ei edes joka kerta

 

Hankin kirpputorilta aikoinaan viisi kerää Novitan mohairia (jotka lahjoitin äidille ja jotka sitten omatoimisesti lahjoitin takaisin itselleni). Kerät ovat reissanneet käsimatkatavaroissa lentokoneneuleena. Eka yritin virkata langoista tavallista huivia vähän ovelammalla kuviolla. Pieleen meni, huivi leveni levenemistään ja reunat kiristi. Jostain syystä olin jatkanut hommaa kahden kerän verran, vaikka jo muutaman kuvion jälkeen olisi pitänyt tajuta, että perseelleen menee niin että heilahtaa. 

Odotteli kesän lankalaatikossa, joulukuussa ryhdyin purkuhommiin ja sepä vasta hermoja raastaavaa hommaa oli. Olin jotenkin inspiroitunut tuubihuiveista, joita on näkynyt  vähän joka puolelle ja päätin, että mulle kans vaikkakin olin jo moneen otteeseen todennut, että eivät ne toimi mulla. No, tein siis kuitenkin. Lopputulos on vähän... ahdistava ja  blääh. En tykkää, mutta en ihan justiinsa tässä elämässä aio purkaa enää mitään mohairista tehtyä.

 

Paskahuivi, mutta tulipahan tehtyä.

Kenkälankin koti

 Vielä joululahjoja,  viimeisiä viedään kylläkin.  Kaveripariskunnalle tämmöisen kenkälankkipussukan surautin, pussukan ohje sama kuin Toverille ommeltu partakonebussuga.  Täytin laukkusen lankeilla, kenkäharjalla ja kenkäsienellä, ja melko toimiva lahja siitä tuli.  Seuraavalla kerralla pitää vaan muistaa silittää kuva vasta sitten kun pussi on valmis, jotta sen saisi edes suunnilleen kohdilleen. Ei tässä oltu ekaa kertaa pappia kyydissä,  eih, näitä kenkälankkipussukoita on syntynyt jo aika liuta,  yhden esittelin kerran blogissakin. Voisi vaihtaa jo ideaa, tai ainakin kangasta.  

Se on muuten pääsiäinen ihan nurkan takana, ja sehän taas tarkoittaa, että karnevaaleihin pitäisi edes ajatustasolla alkaa valmistautua. Ajatustasolta olisi jossain vaiheessa myös hyvä päässä toteutusvaiheeseen.  Tuntematon vaihe on mulle tuo, mutta ehkä tänä vuonna, toivon ma. Nyt pitäisi kuiten keksiä, että miksi sonnustautuisi. Inhoan muuten sitä, että naisten naamiaisasut tahtovat usein olla yltiöpaljastavia ja pikkutuhmia. Sama haluaako pukeutua norsuksi vai punahilkaksi, lopputulos näyttää kuitenkin maksulliselta naiselta  No,  ideoita otetaan kaikesta huolimatta vastaan.

Neiti Nuu

Toverista on tullut tänään eno! Aamusella käytiin  katsomassa räpsyripsistä rinsessaa ja nyt on sydän sulana. Aijai...

.

Neidin kotona odottaa ystävällinen mörköläinen, jonka ristin Neiti Nuuksi. Nuun uudella emännällä on kuitenkin täydet valtuudet suorittaa halutessaan uudelleennimeäminen.

Sen kummempaa ohjetta tähän ei ollut, keksin sitä mukaa kun työ eteni. Silmukoita muka laitoin ylös, paperilappu on nyt kuitenkin hukassa, että se siitä sitten. Suusta tuli irvokas, mutta niin tiukasti olin sen pistellyt, että purkaminen ei onnistunut.

 

Neiti Nuu on kosmopoliitti, käynyt Ameriikoissakin.

Ihmemaa Oz

Joulupaketteihin askartelin liukuhihnameiningillä enemmänkin koruja. Näihin tarvikkeet samasta paikasta kuin kotiseutusormuksen tarveaineet. Näissä tosin epoksitarrojen sijaan lasikuplia, liimana käytin Diamond Glazea. Sitä pitäisi kokeilla ihan sellaisenaankin, lopputuloksen pitäisi vissiin olla jotenkin lasimainen.   Sormuksessa seikkailee Dorothea, suomalaisittain näemmä Terttu, korviksissa (joista tuli pikkuisen urpolaiset) puolestaan Tinamies ja Variksenpelätin.  

Chewbacca

 

Oman kotiwookieni paketista paljastui eilen aamusella pussukka partakoneelle ja muille ajovehkeille.  Tämmöistä on toivonut jo pitemmän aikaa, nyt vasta olin saanut aikaiseksi. Helppo ohje tämän malliseen pussukkaan löytyypi esimerkiksi täältä.

Lopuksi vielä pientä kikkailua etiketin muodossa. En heitä oikein mitään melkein koskaan hukkaan, niinpä oli säilönyt myös silitettävän tulostinpaperit leikkuuroskat talteen. Yhteen paperinpalaseen kirjoitin tussilla muka tommoisen etiketin ja silitin ohjeen mukaan. Kovastikin mietin, että voiko tuohon nyt laittaa että in vai by vaiko joku muu. Päädyin nyt tuohon iniin kun Apinafarmihan on nimenomaan paikka ja tuolla tavalla se kuulosti kaikkein sulavimmalta, vaikkei se nyt sitten ehkä mennytkään kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Oh my, kylläpä sitä joskus pohdituttaa.

Mellevän näköinen pussukka se on, Toverillekin kuulema mieluinen.

Aalloissa siis

 

Apinafarmin eka virallinen tutoriaali, olkaatte hyvät!

Merihenkinen vauvan makoilualusta

1. Pihistetään lentokoneesta huonolaatuinen fleeceviltti, piilotetaan ilmainen desin kokis käsilaukkuun, talletetaan samaan talteen myös vieruskaverin kosteuspyyhkeet ja sokerit. Jos matka on ollut tavallista tyyriimpi, kannattaa koneesta ottaa muistoksi myös oksennuspussi.

2. Säilytetään vilttiä  vuosikausia laatikossa, tullaan askartelukärpäsen puraisemiseksi ja ajatellaan, että vilttiä voisi jotenkin nopeasti piristää. 

3. Pestään viltti ja huomataan kuinka nukkaantuva yksilö on kyseessä. Jatketaan kuitenkin määrätietoisesti eteenpäin. 

4. Askarrellaan viltin parissa päiväkausia. Leikellään askarteluhuovasta erilaisia kuvioita ja kirjotaan huopaan silmiä, suita ja punaposkia. Äherretään vilttiä, huopaa ja niiden välissä olevaa vanulevyä paininjalan alle. Katkaistaan muutama neula. Leikataan viltin toiselle puolelle tarkoitettu kangas liian kapeaksi, kirotaan ja ommellaan lopulta  vilttiin kiinni tavallista lakanakangasta.  Ollaan muka ettei huomattaisikaan alati kasvavan nukan määrää.

5. Pistellään koko peiton ympäri pykäpistoja, virkataan kolme kierrosta reunaa päälle, tehdään tämä mielellään mahdollisimman pienellä puikolla ja rispaantuvalla langalla. Huomataan tässä vaiheessa, monen intensiivisen työtunnin jälkeen, että mopo on karannut pahemman kerran käsistä.

6. Kauhistellaan fleecen pintaan kasvanutta nukkaa, yritetään poistaa sitä nukanpoistajalla. Kauhistellaan sitten vielä vähän lisää nukanpoistajan aikaansaamaa nukkaa.

7. Kerrotaan äidille ylpeänä aikaansaannoksesta ja yritetään hämmentyneenä vastata kysymykseen "kai sen viltin voi pestä?". (Kyllä sen varmaan voi, huopakuviot vaan luultavasti venyvät ja paukkuvat muodottomiksi, fleece transformoitunee yhdeksi isoksi nukkapalloksi, alukangas alkaa vetää ja virkattu reunus purkautunee). Varustetaan viltti lapulla, jossa sen käyttöä ei suositella muuta kuin erittäin sisäsiisteille ja paikallaanpysyville (se nukka, nukka!) vauvaihmisille.

Juuret

Juuriaan ei sovi unohtaa, niistä pitäisi myös olla ylpeä  (aina näin ei ole ollut, ala-asteella leikittiin alvariinsa hesalaisia). Siksipä siskon joulupakettiin vilahti kotiseutusormus. Tätä ei voi oikein askarteluksi nimittää, muuta ei tarvinnut nimittäin tehdä kuin etsiä kartasta kuva ja lätkäistä kuplatarra päälle. Sitten vaan leikattiin ylimääräinen pois, tippa liimaa sormuspohjaan ja se oli siinä.

Tarvikkeet Etsystä: sdormuspohjat DIYornamentista, tarrat The Glass Connectionista.

Jänö

Joulun alla romukaappia siivotessani kävelivät vastaan tämän wannabetildapupun kaavat (kyllä, ufkomatonta mutta totta, olin oikein tehnyt kaavat pupua varten). Tämänvuotisessa pukinkontissa oli juuri pupun mentävä aukko, ja tämmöinen appelsiini-ihoinen, mynkyrämahainen kaveri syntyi ripeän ompelusession tuloksena.

Korviin ja keskivartaloon kangas löytyi Toverin kauluspaidasta, joka oli toisesta hihasta kulunut puhki. Käsittääkseni oltiin sovittu, että saisin laittaa paidan paloiksi mutta Toverin ilme oli kuitenkin näkemisen arvoinen kun näki rakkaan paitansa inkarnoituneen pupuseksi. 

Voisi joskus yrittää löytää jonkun järkevämmän tavan liittää pään vartaloon. Ekalle wannabelle ompelin vaatteita niin tuo vähän kökkö olkakaulasauma ei juurikaan näkynyt. Tämä pupu jäi luonnontilaiseksi, koska jänön tuleva isäntä/emäntä on niin nuori ihmisenalku, että tuskin välittää suuresti vaatteilla koreilusta. Mutta niin, tuota olkasaumaa yritin peittää pykäpistoilla, nyt näyttää olkatoppauksineen ihan Michael Jaksconilta.   

Jänön pysrkään pistelin sydämen. 

 

Velttoheikki.

Pukinviemisiä olisi varastossa esiteltävänä useamman postauksen verran,   toinen mokoma lahjoja odottaa  sitten vielä paketeissaan vartomassa kolmen kuninkaan saapumista, joka tapahtunee keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Huomenna synttäreitään juhlivaa äitiäkin muistin pehmeällä paketilla.   Tällä postaustahdilla esiteltävää riittää siis heinäkuuhun, hienoa. 

Ai niin, se olis jo tammikuu. Lupasin, että tänä vuonna olen parempi ihminen, mutta kuitenkin riittävän huono, että parannettavaa löytyisi ensi vuodellekin. Lisäksi lupaan kehittää valokuvat ja laittaa ne albumeihin. Ja koska seitsämän vuotta yliopistossa kirjoillaoloa on jo melkolailla tarpeeksi, ehkäpä lupaan myös valmistua. Ehkä. Eikun oikeasti valmistun, ja vaan sen takia, että äiti on luvannut valmistujaislahjaksi osallistua saumurinhankintakuluihin.

Oili Ovisilmä Vol. 2

Joulunpyhinä löysin hamahelmet uudestaan monen vuoden jälkeen. Vissiin olen juuttunut kuitenkin vanhoihin kuvioihin, kun en saanut muuta aikaa kuin melkolailla täsmälleen samanlaisen naaman kuin  ekasta helmeilemästäni ovisilmähemmosta, pikkuisen huonomman vain. Olisi ollut edes jotain muita värejä, niin ei olisi tullut ihan näin veljeksiäilveksiä. Nenäkin meni vinoon, nyt sen nään. Aika kuitenkin kului rattoisasti, kruunasin homman vielä silittämällä hamahelmialustat käyttökelvottomiksi.

 

Veljenpoikakin askartelipaskarteli, ei sielupielua vaan kotiansa koristamaan verisen haamunpään, mummonsa tosin luuli sitä pandakarhuksi. Mikäs siinä, hienohan siitä tuli. Näkemystä on ja silleen.

Bulalakkeja odotellessa

 

Pitkän aikaa olin sitä mieltä, että kauluri oli noloin talvipukine heti kypärälakin jälkeen.  Kauluritraumat ovat kuitenkin taaksejäänyttä elämää, ainakin kaverille uskaltauduin joululahjaksi neulomaan muhkean kauluriyksilön.

 

Kutosen pyöröpuikoilla tein ensin reilut 70 silmukkaa, jonka jälkeen toistin  (mielestäni älyttömän ovelaa) kuviota: 2 oikein, 2 nurin, neljä kierrosta tällä tavalla. Viidennellä kierroksella kuviota "siirretään" yhden silmukan verran menosuuntaan eli ensin tehdään yksi nurja, sitten 2 oikeaa, 2 nurjaa, 2 o, 2 n jne. Tätä samaa taas neljä kierrosta, ja viidennellä kierroksella kuviota humpsautetaan jälleen yhden silmukan verran eteenpäin. Pelkkää nurjaa ja oikeaa, mutta ei ihan niin puultamaistuvaa hommaa kuin oikeanurjan neulominen monesti on. Jotenkin tolleen se meni.

 

Ps.  Saattoi käydä niin, että ostin tätä varten muutaman vyyhdin lankaa, vaikka taannoin kovastikin uhosin että vanhassa vara parempi. Toisaalta tästä ei jäänyt lankaa jäljelle kuin ihan mininötterö, että lankavarasto ei juurikaan kasvanut, no worries siis!

Pps. Reeta, yritin olla kuolaamatta kauluria liiaksi sitä kuvatessani.

Dohvelisankari

Innolla -blogista bongasin hyvä tovi sitten mainion ja helpon tohveliohjeen. Vaikka nyhräsin pikkukoukulla, valmista tuli yhdessä illassa. On muuten jämyt (ja ehkä ihan pikkuisen miehiset, siksi nuo nyrkinkokoiset, vaaleanpunaiset kukat). Menivät syntymäpäivälahjaksi, ei jeesukselle, vaan Toverin siskolle. Toivottavasti eivät pyöri jaloissa.

Jaaha, huomenna sitten kinkkua napaan. Alkon tapaan toivotan koko Suomen kansalle rauhallista joulua!

Mutta suurin niistä on rakkaus

Oli askarteluvarasto päässyt vähän paisumaan. Vedin kamppeet kaapista alas, osan pakkasin jo muuttolaatikkoonkin.  Yksittäisten kuriositeettien (pehmopupun irtopää, puoli kiloa rautalankaa kahden sentin pätkinä, mokkasaappaista leikatut hapsut...) lisäksi kaapin kätköistä paljastui myös vino pino luonnoksia ja muita wannabe-taiteiluja.

Vuosi sitten tussasin häälahjan kylkeen kortin, johon taiteilin tuon pikkuisen käytössä kuluneen, mutta niin  nättilöisen lauseen. Heti ekalla kerralla ei kuvasta tietenkään tullut mieleistä, joten näitä luonnoksia tallentui askartelukaappiin useita kappaleita. Samaisesta kaapista löytyi myös tyhjillään möllöttäviä kehyksiä, joista metallisiin valikoituivat yhdet kätöset. Keittiöön päätyi tämä lopulta, muistuttaa sieltä fairyn ja muropaketin välistä, että mikä se elämässä oikeasti on tärkeää.

Vuonna 1989 tai 90 käytiin ruskaretkellä Norjassa. Se oli reteä reissu se. Muut istuskeli nuotiolla ja söi makkaraa, tälle taas oli laittettu kanamunalakki päähän ja sen jälkeen sysätty syrjemmälle kiviä katsomaan. No ei... Oikeastihan  olen vetäytynyt ihailemaan vuosituhannen tyylikkäimpiä hanskoja, joiden kämmenselkään ilmestyi ilman kylmetessä yksisarvinen! Amazing!

 Mukavia muistoja kannattaa haalia ja hoitaa, tällä kertaa pensselin ja akvarellivärien avulla.

Pugs

Joulukuu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. En ole istuskellut kynttilänvalossa käsitöitä tehden ja glögiä sivistyneesti siemaillen. Sen sijaan olen vuorotellen kironnut ja kiitellyt lakkoajia, istunut lentokoneissa, tehnyt useita matkatavarankatoamisilmoituksia (ja käynyt kahteen otteeseen myös uusimassa garderobia Finnairin ja vakuutuksen piikkiin) ja ollut muutenkin hiukkasen stressaantunut.  Ja väsynyt.  Joka aamu herätessäni luulen olevani jossakin toisaalla. Äsken laskin, että joulukuussa tulen olemaan kokonaisuudessaan  neljä päivää kotona, Toveria näen seitsemän päivän verran. Tavallisesti joulukuu on kuukausien kuningas, mutta koska tänä vuonna se näyttää menevän ihan ohi, ajattelin suhtautua koko jouluun Mielensäpahoittajan asenteella. Että joulukalenterien sijaan vaan perunakalentereita tännekin. 

Marraskuussa olin kuitenkin havaitsevanani jonkinmoista kuplivaa joulutunnetta sydänalassa. Sain muutaman jutunkin silloin tehtyä, nyt pääsen jo esittelemäänkin yhden kun sain viestiä, että paketti oli jo määränpäässänsä. 

Törmäsin tässä taannoin Etsyssä gemmabearin kauppaan, josta bongasin tämän söpöläisen. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen eikä hyviä ideoita päästää menemään, mistä syystä päätin  harrastaa apinointia ja lahjoa  lopputuloksella erään valloittavan mopsineidin ja sen kaverin emäntää ja isäntää.

Toteutus ontui vähän joka vaiheessa. Ensiksikin kangastusseilla olisi syntynyt kivempi ja kestävämpi, mutta moisten puutteessa turvauduin silitettävään tulostuspaperiin ja Paintiin, tuohon kaikkien piirustusohjelmien äitiin. Rämpläsin ehkä tunnin jetsulleen oikeaa sävyä murren pintaan, tulostin jopa koeversion, koska silitettävää paperia oli jäljellä vain puolikas aanelonen. Kun oli tosi kyseessä, päätti tulostin laittaa lopun kerskakulutukselle ja tulosti kuvan mustavalkoisena.  Lisäksi silitin kuvan jostain syystä kassin yläreunaan enkä suinkaan keskelle. Vuorestakin tuli liian iso.   Mutta ajatushan se tärkein oli eikä yksi kolo kai komiassa haittaa.

Tytön paras kaveri, pullistunut ego ja muuta siipeilyä

Muistatteko vielä tämän kaverin?

Viikonloppuna sain ostettua tarveaineet eli maalin ja vanerilevyn yökkärin kunnostamiseen, tiistaina oli myös puhtia sen verran talossa, että aloin hommiin. Kunnostamisen melskeessä löytyi myös uusi rakas ja tytön paras kaveri, Boschin hiomakone. Tai ei tuo nyt uusi juttu ole, mutta tavallisesti aina ollut semmoista hienonhienoa paperia pohjassa. Tällä kertaa laitoin kunnon röpökivipaperin ja kerran tarvitsi vaan vetäistä ja avot, se oli siinä. Jos tätä ei meillä olisi, haluaisin ehdottomasti tämmöisen joululahjaksi. 

Hiomisen (ja keittiön siivoamisen) jälkeen maalasin pöydän oliivinvihreäksi mattamaalilla. Eka olin ehkä vähän, että yök mattaa (ostin kun kiitäävää ei ollut hyllyssä enkä jaksanut odottaa enää kauempaa), mutta lopputulos on ihan ok. Tästähän puuttui toinen laatikko, niinpä ostin rautakaupasta  myös vanerilevyn, jonka ne  siellä samaan hintaan leikkasivat mittojen mukaan. Jos olisin mitannut leveyden oikein heti ekalla kerralla (mittavirhe oli kyllä mitan syytä, siitä kun puuttuu yksi sentti. I'm not kidding), ei olisi tarvinnut enää kotona alkaa sahan kanssa leikkimään. Tykkään kuitenkin mennä sieltä missä aita on niin korkea, että välillä ei pääse yli ollenkaan. 

Yhteiskunnallinen kohoaminen ja roskiskundin elämän taaksejättäminen aiheutti yöpöydälle pienoista egon pullistumista, mikä näkyi siinä, että ennen paikallaan mallikkaasti rullannut laatikko ei mahtunut enää millään koloonsa. Jouduin hiomaan laatikkoa pienemmäksi, mutta höylää olisi tarvittu. Kyllä se nyt siitä aukeaa melko hyvinkin kun sille päälle sattuu. Muutenkin laatikko joutunee jatkotoimenpiteitten kohteeksi. Maalasin siihen nyt siiventapaisia ja muuta abstraktia huttua, mutta oikeasti haluaisin tehdä tästä vaaleanvioletin  ja kuluneen oloisen.

 

Ja siinä sitä nyt törötetään niin sievänä että. 

Maalasin taustankin, että viitsii pitää kukkapöytänä ikkunan edessä.

 

Loppukevennykseksi kerron mitä meillä tapahtui eilen iltasella. Taustaksi sanottakoon, että minä en katso kauhua, Harry Potterissa kulkee raja. Eilen Toveri ehdotti, että katsottaisiin Working Day -sarjan eka osa ja minä tietenkin, että joo, sarjaihmisiä kun olen, vaikka koskaan en kyseisestä sarjasta ollut mitään kuullutkaan. Ekoissa kuvissa näkyi amerikkalainen poliisiauto, mistä syystä ajattelin heti, että kyseessä on huumorisarja. Kun poliisi saapui tapahtumapaikalle, jossa on älyttömästi tyhjillään olevia autoja, ajattelin, että noh, ehkäpä sitten jonkun sortin rikossarja. Kun kuvissa alkoi näkyä autoissa mätäneviä ruumiita, mietin, että joo-o, siis kovemman luokan rikossarja. Siinä vaiheessa kun erään auton takaa näkyy vaan madonsyömät, eteenpäin tallustavat lapsosen jalat, heräsin ja tivasin tiukasti Toverilta: "Onko tämä kauhua, sano onko, onko? Eihän oo, sano onko?". Toveri sanoi epäröiden, että ei pitäisi olla. Pakenin kuitenkin paikalta tietsikan ääreen googlettamaan kyseistä Working Day -sarjaa. Ei tuloksia, täh. Pistin Toverin tavaamaan nimen kirjain kirjailmelta. W-A-L-K... Helvata sentään, Walking Dead!!! Sen lisäksi, että tarvitsen mitä ilmeisemmin englannin kuullunymmärtämisen treenausta, opimme tästä myös sen, että Toverille ei nimi selvästikään ole enne. En vieläkään tajua, että mitä se oikein ajatteli sarjan pitävän sisällään. Ihmissuhdedraamaako?