Wannabe-muotibloggarin huopahommia

Globalisaation metanarratiivien (hah) ohella olen viimepäivinä pohtinut mitä kaikkea sitä lahjoittaisi jouluna. Aika monta juttua onkin jo valmiina, mutta niitä ei nyt sovi tässä esitellä, ehei. Ideoita apinoitavaksi on löytynyt paaaljon netistä. Yhtenä päivänä esimerkiksi selailin huopa-askarteluihin erikoistunuttta   Fieltromania-blogia ja törmäsin tämmöiseen tutoriaaliin. Kukassa näytti olevan melkoisesti lahjapotentiaalia. Ei tullut ihan samannäköinen kun ohjeessa, kai jo senkin takia, että käyttämäni huopa oli tavallista ohutta askarteluhuopaa. Lisäksi jämäkän liiman puutteessa ompelin koneella terälehdet tuolla tavalla törölleen ja lopulta vielä käsin ompelin terälehdet toisiinsa. Niin, ja sitten kun kukka oli valmis huomasinkin, että tämmöistähän tarvitsinkin ihan itsekin. Söin kuormasta, näin kävi.

Leikin tässä nyt vähän muotibloggaria samalla kun esittelen rossia tositilanteessa rinnuksella roikkumassa. Toverin mummolasta löytyi Toverin äitin vanhoja, käsintehtyjä leninkejä 1960-luvulta, jotka luvan kanssa toin kotiin ja muokkailin sopivaksi eli kaventelin vyötäröltä ja pidentelin helmoja säädyllisemmiksi.

 

Violetissa mekossa on aika näpsäkkä leikkaus, jota yritän tuossa allaolevassa piirrustuksessa havainnollistaa. Mekko on ommeltu viidestä kappaleesta (a,b,c,d,e), ei vaikuttaisi ihan hirmuvaikealta.

Tätä smurffinväristä mekkoa on käytetty vuonna 1965 eräissä häissä.   En tiedä onko tuo väri pikkuisen liian säpäkkä omaan makuuni, mutta aika söpöläinen tämäkin leninki on olkarusetteineen (ja rintsikanolkaimet kurissa pitävine nepparilenkkeineen,  tämmöiset pitäisi olla pakolliset kaikissa hihattomissa vaatteissa).

Flowerpoweria ja vapaata rakkautta julistaa tämä trumpettihihainen(!) mekko, jota edellinen omistaja on kuulema kovasti käyttänyt. Tämänhetkinen lempimekko se itsellenikin on.

 Kyllä,  olen herännyt noihin uumalla pidettiin vöihin vasta nyt ja ole varsin mieltynyt niihin, kuten kuvista saattaa huomata.

Ensi kerralla sitten jämäkämpää askarteluasiaa, kenties!

Aarteenmetsästys

 

 Männäviikolla bongasin kotimatkalla bussin ikkunasta pahvinkeräyspisteen vieressä nököttävän yöpöydän. Nousin heti seuraavalla pysäkillä pois ja korjasin reppanan parempaan talteen. Törkeässä kunnossahan kaveri on, toinen laatikkokin kadoksissa, mutta materiaaliltaan ehtaa (ötökkävapaata) puuta. Potentiaalia tässä siis on ja ideoitakin olen jo päässäni muhiskellut tämän varalle, pitäisi vaan  pistää töpinäksi ennen kuin tulee sanomista rojun raahamisesta nurkkiin kuljeksimaan.

Täälläpäin maailmaa ei ole mitenkään hirveän tavatonta, että roskisten viereltä löytyy suht' hyväkuntoistakin tavaraa (siis ei pelkästään vaan tämmöisiä laatikkopuolia pöytäparkoja). Joka kuukausi kussakin lähiössä on myös tietty päivä, jolloin oikein luvan kanssa saa dumpata  vanhat kalut pihalle. Pari kertaa olen saanut houkuteltua Toverin aarteenmetsästysretkelle autokuskiksi, mutta valitettavasti järjestetyt tourit ovat tähän mennessä tuottaneet laihanlaisia tuloksia. Parhaimmat löydöt tekee yleensä aina silloin kun ei ole mitään mahdollisuuksia tuoda aarteita kotiin asti: vieläkin kaiholla muistelen Barcelonan kaduille jäänyttä siroa  käsinojallista herrastuolia...

Parisen vuotta sitten löysin nykyisen kotimme roskiksesta nuhjuisen vihreällä kankaalla vuoratun jakkaran. Maalasin jalat kiiltäviksi oranssilla maalilla ja vaihdoin kankaan Ikean puuvillakankaaseen, johon aikoinani  melkoisesti  hullaannuin. Tuli kovasti mieleinen, mutta tilanpuutteen vuoksi se ei suinkaan patsastele asuntomme paraatipaikalla kuten kuvassa, vaan makuuhuonen nurkassa vaatekasan alla. Samanmoisen jakkaran olen löytänyt toisenkin, jonka muodonmuutoksen jälkeen lähetin Toverin siskolle asumaan. Siitä vasta tyylikäs tuli, mutta kuva on unohtanut ottaa. Täytynee korjata asia seuraavalla visiitillä.

Suomessakin olen tavaraa roskiksesta sisälle kantanut. Yhdessä ystävän ja myös silloisen kämppiksen kanssa tehtiin vuosisadan löytö kun kohdattiin sateenkastelema, mutta muutoin varsin elegantti 50-luvun koivuinen sohvapöytä roskakatoksen nurkasta. Kyseinen yksilö sai limenvihreää maalia pintaansa ja viettelee nyt ansaittuja eläkepäiviään ystävän nykyisessä kodissa.   

Ilmaisen kaman aiheuttama löytämisen riemu on hekumallisen ihanaa! Niin ihanaa, että jopa uneksin siitä. Pari yötä sitten kohtasin unimaailmassa kolme lappeelleen kaadettua roskakonttia, johon oli sievästi aseteltu esille jonkun kodin jäämistöä. Kyllä sydän tykytteli, kun yritin niitä parhaani mukaan ostoskärryihin (?) haalia, ennen kuin muita ilmestyisi apajille.  Oboy, se vasta oli uni se!

Arkajalat

 

Yritin raivata tilaa mininaulakkoomme kun törmäsin tähän viime jouluna Toverille annettuun huppariin. Olin  kaukaaviisaana hankkinut kesän alennusmyynneistä vitosella mustan miesten hupparin, johon sitten joulun alla kangasvärivimmassani painoin The Goonies -elokuvan logon, jonka olin tietenkin löytänyt täältä. Gooniesit olivat vieneet Toverin sydämen jo lapsena, mutta itselleni vuonna 1985 ilmestynyt elokuva oli täysin uusi tuttavuus. Olen kahteen otteeseen yrittänyt filmin katsoa, ekalla kerralla homma kaatui teknisiin ongelmiin, toisella kerralla uupumukseen. Vaikka itseltä pätkä on vielä näkemättä, uskon sen kuitenkin jo vuosikertansa ansiosta olevan  lajissaan erinomainen, aivan kuten samana vuonna päivänvalon nähneet Paluu Tulevaisuuteen -elokuva, Kymppitonni ja allekirjoittanut.

Lahjus

Tämänmoisella paketilla on tänään lahjottu erästä synttärisankaria. Käärepaperi kiinalaista mainospaprua (ostolaukun sisältä löydettyä), dymokin pääsi vihdoin tositoimiin.

 

Ja paketista paljastui vähän töpö huivi. Erittäin komea olisi tullut, jos tummanvihreää lankaa olisi ollut enemmän eikä olisi tarvinnut turvautua  tuohon vaaleampaan sävyyn (joka livenä on limenvihreää). Omaan makuun lisäksi ehkä hieman lyhyt, vaikkakin menee kyllä reilusti kerran kaulan ympäri.  Kuviona konstailemattoman simppeli 2 pylvästä, ketjusilmukka, 2 pylvästä (kaikki samaan silmukkaan) ja 1 kjs, jonka jälkeen taas pylväät edellisen kerroksen pylväitten keskelle.

Nyt on muuten koukulla jo uusi juttu, päättäväisin mielin olen käynyt langantuhoamistouhuun, huomaan ma.

Kohti langattomampaa elämää

Toverin mielestä kotonamme on  ihan liikaa lankoja, askarteluvälineitä ja kankaita. Eiliseen asti olin ajatellut, että hei,  vesa ei vaan tajuu, mutta eilen kuitenkin huomasin, että ainakin sitä lankaa on aika paljon, rohkenisinpa väittää, että jopa ihan pikkuisen liikaa. Tähän johtopäätökseen tulin, kun aamusella huomasin, että pitäisi saada aikaiseksi jotain, jolla perjantaina voisi synttärilahjoa Toverin äitiä. Koska en just' sillään viitsinyt lähteä kaupunkiin lankaostoksille, päätin tarkistaa jo olemassaolevat lankavarannot. En tiennyt omistavani puoliakaan langoistani (toisaalta puolia langoistani en kyllä välittäisikään omistaa, alempana näette miksi) ja lahjamateriaaliksikin löytyi ihan korkkaamaton vyyhti vihreää mohairmaista pörrölankaa. Lahja on vielä päättelyä vaille valmis, joten siitä tuonnempana tulevaisuudessa. Sen sijaan tahdon ihan välttämättä jakaa kanssanne lankakorieni minulle aiheuttaman häpeän. 

Uskoin olevani moraalisen herätyksen tarpeessa, minkä vuoksi kokosin olohuoneen pöydän päälle kaikki vyyhdit, kerät ja nöttöset, mitä olen viimeisen neljän vuoden aikana milloin mistäkin koreihini haalinut. Hannapartasmaiseen tyyliin sätin itseäni turmiollisista lankatavoistani. Ei ihminen, joka neuloo korkeintaan neljän sukan verran vuodessa tarvitse tällaista määrää lankaa. Kaikkein pahinta ei kuitenkaan edes ole lankojen määrä, vaan laatu. Korit pullollaan kiinalaista villaa ja tekokuitua; missä ovat kaikki alpakat, bamboot ja merinot, kysynpä vaan.

Yksi kolmesta lankakoreistani oli oikein tosissaan rappiolla. Roskien ja epämääräisten tekeleiden (jotka yleensä roikkuivat vielä emokerässään lankanapanuoransa varassa) ohella se piilotteli sisuksissaan polttamatonta Fortunaa (merkillistä jo senkin takia, että meillä ei (käsittääkseni) polteta). Olisi ehkä pitänyt jättää moinen paheiden pesä rauhaan siinä toivossa, että sieltä muutaman vuoden kuluttua löytyisi vaikkapa (täysinäinen) rommipullo. 

Tämä kaikki kuitenkin sai minut tajuamaan, että jotain täytyis teherä. Noh, lupaankin tässä ja nyt olla ostamatta enää lisää lankoja ennen kuin entiset langat on kulutettu. Tehtävä voi osoittautua luultua hankalammaksi, sillä joukossa on myös tällaisiä yksilöitä. Onneksi joulu on tulossa ja lahjottavia riittää, hah. 

Ps. Jos nyt kuitenkin sorrun ostamaan muutamaan vyyhdin lisää niin vetoan seuraavaan: punnitsin lankoja tavallisella henkilövaa'alla ja lukema näytti 0.0kg, mikä siis tarkoittaa, että eihän näitä lankoja edes oikeastaan ole olemassa, tai siis jos on niin ei ainakaan yhtään enempää kuin 99 grammaa ja se on aika vähän se!

Pääasia

Nähtyäni Sort of Pink. -blogissa tämän nättilöisen virkatun pääpannan, hoksasin, että tuollaisenhan minäkin tarvitsen, tietenkin. Muutoinkin teki mieli virkata jotakin pientä ja nopsaa, johon voisi kokeilla uusvanhoja lahjalankoja. Kovin nopsa prosessi ei kuitenkaan pääpannan virkkaaminen ollut, sillä virkkasin eka tasapaksun pötkylän, joka näytti yhtä hyvältä kuin päähän tungettu vessapaperihylsy. Purin tekeleen ja yritin uudelleen jättämällä pannan niskaosan matalammaksi. Koska vieläkin näytti omituiselta, purin, tein uudestaan ja olin tyytymätön aina vaan. Tällä kertaa en kuitenkaan purkanut vaan jatkoin virkkaamista niin että  tuloksena oli kova, koppurainen ja korkea pipo, joka päässä muistitin Ihmemaan Ozin Tinamiestä. Purin puoleenväliin ja kokeilin uudestaan, nyt näytti jo vähemmän tyhmältä, mutta sitten muistin, että en edes oikeastaan tykkää keltaisista pipoista. Sitten taas purin ja virkkailin ja lopulta sain valmiiksi Pannan isolla peellä. 

 

Koska puhe on nyt pääasioista, ei sovi unohtaa toissavuonna syntynyttä rakkauttani, tavallista ruskeaa seiskaveikkaista pipoa. Vähän päässyt löystymään ja nahkainen kukkakoristekin hieman nuupahtanut, mutta  ymmärtäähän tuo kun niin tiiviisti ollut menossa mukana. 

Eilen tapahtuneen onnistuneen paikanvaihdoksen kunniaksi ja teemaan liittyen esittelen vielä kolmisen vuotta sitten tehdyn pipsan, jolla lahjoin erästä tanskalaista työtoveria, jonka rinnassa sykki espanjalainen (futis)sydän. Näitä lippapipoja tuli tehtyä enemmänkin, jotkut lähinnä nolostuttavat olemuksellaan, mutta tästä sen sijaan tuli oikea valioyksilö. Niin ryhdikäs lippa että!

Paita, paidempi, paidoin

 

 Kaikki hyvä loppuu aikanaan, tai viimeistään silloin kun saumurista tylsyy terä. Onneksi kuitenkin kerkesin ennen tuota epäonnekasta tapahtumaa surruuttamaan itselleni vielä kaksi paitaa. Ruskean paidan halusin, mutta koska kangasta oli jäljellä enää pieni tilkku (josta sain jotenkin taiteiltua etu- ja takakappaleen sekä hihat), jouduin turvautumaan violettiin trikooseen. Muuten varsin onnistunut teos, mutta tuo vyötärökaitale ehkä vähän häiritsee. Ei kuitenkaan niin paljon, ettenkö olisi tätä kolmea päivää putkeen ylleni pukenut.

Toisesta paidasta saan hieman makkarankuoriviboja, sillä alunperin tarkoituksena oli tehdä tämä 11-vuotiaalle veljentytölle, joka ei kuitenkaan kokeiltuaan lämmennyt ajatukselle. Kaikessa naftiudessaan ja oransseissa päärmeissään henkii kuitenkin mukavasti 70-lukua, joten luulen, että tästä paidasta tulen kovastikin tykkäämään.  Sopivan psykedeelinen kangas on samaa Eurokankaan kilotrikoota, josta muotoutuivat myös viimepostauksen huivi sekä piponvuori.

Pipo Wan Kenobi

Veljentytskyn kanssa vähän askarreltiinpaskarreltiin. Halusi Svea-pipon, mutta päädyttiinkin paljon tyylikkäämpään robottikuvioon (Stencilrystä). Vähäks tuli aigas magee, jou!

 

Äitille tein samanmoisen, mutta perhosprintillä. Pipon vuorikankaasta syntyi vielä reilunkokoinen huivi. Tuubihuivia ekaksi ajattelin, mutta kun olen tällainen old school -nainen niin tuommoisen kaksinkertaisen tavallisen huiviloisen vain surautin.

Tipitii

Sisko tarvitsi jotakin keltaista töissä pidettäväksi. Tipunkeltainen ei selvästikään ainakaan tähän aikaan vuodesta ole kovin pop, sillä kaupoista ei löytynyt oikein mitään järkevän näköistä keltaista asustetta tahi korua. Lopulta päädyin helmikauppaan, josta ostin erilaisia tykötarpeita. Tämä tapahtui reilu kuukausi sitten,  mutta vasta eilen ryhdyin tositoimiin. Yleisen pakertelun, tulella ja teipillä söhräämisen sekä  tuhannen solmun (ja niiden aukaisun) jälkeen kaulakoru oli valmis. Koskaan ennen en tämmöisiä ollutkaan tehnyt, joten vallan tyytyväinen olen lopputulokseen. Enemmän volyymia se ehkä saattaisi kaivata, mutta minkäs teet kun piheyksissäni en raaskinut ostaa yhtään enempää nauhaa taikka helmiä.

Vaikka helmistä saattaakiin olla uupelo, niin villalangoista ei. Serkun vaimolla oli maailman suloisimpien puolitoistavuotiaiden kaksosten lisäksi hirveä läjä mummovainaansa(?) villalankoja, joita ei kuulema käyttänyt. Vyyhdit olivat odottaneet muutamia (kymmeniä) vuosia  muovisäkissä parempia aikoja, mutta nyt pesun jälkeen  ne pääsenevät vihdoin puikoillekin asti.  Itsekin kotiuttanen muutaman kerän, on meinaan niin mahtavan sävyisiä.

Ketuttaa

Olin aevan ihastuksissani, kun näin Ikomi-blogissa tämän kettupipon. Ja koska hyvien ideoiden itse-keksiminen on yliarvostettua, apinoin idean ja virkkasin  siitä vauvaversion. Korvista päätellen tästä tuli tosin ketun ja pupun risteytys, mutta ihan nätti silti.

Ökyilyä

Kävin viime viikolla ökyilemässä Oulun Metsolassa, josta ostin pilvitrikoota ja samettimaista pöllökangasta. Aika herkkuja kankaita, mutta kovin tyyriitä. Siksipä ostinkin näitä yhteensä vaan metrin verran, josta saanen aikaiseksi kaksi paitaa ja kahdet housut.  Sitten kun oon rikas nainen, valkaisen ensiksi hampaani ja sen jälkeen ostan näitä ihania kankaita metritolkulla.

Vaihdan kahden viikon kuluttua eteläisimmille leveysasteille (ja huonommille kangasapajille), mistä syystä olen yrittänyt Ebaysta etsiskellä jotakin kivoja ja retroisia kankaita, mutta huonoin tuloksin. Joitakin hassuja japanilaisia kuoseja löysin, mutta niistäkin suurin osa taisi olla tavallista puuvillaa, ja itse haluaisin jotain jossa olisi joustoa.  Osaisiko joku sanoa joitakin  valmistajaa, jonka kankaita olisi netin kautta tilattavissa?  Esimerkiksi Metsolan sivuilla ei  mainita valmistajia (kaikki ei kai kuitenkaan Metsolan omia kankaita?), muutenkin kavahdin ja läksin äkkiä sivuilta pois nähtyäni kehotuksen "Nyt naiset ompelemaan!".

Vaatehommien ohella on myös koukku heilunut. Neula sen sijaan ei. Mummunruutuisen vauvanpeiton takapuoli on näyttänyt tältä jo viikon.  Aika kätevää olis, jos näitä malttaisi päätellä jo siinä virkatessa.

Clas Ohlsonin pitäisi maksaa Puikko hukassa -blogin Anniinalle provikkaa, sillä en käsittääkseni ole ainoa, joka hänen innoittamanaan on kipaissut Clasulle hakemaan Dymon. Ihan tarkkaan en tiedä, että mitä varten ostin tämän, mutta tällasen olen kuitenkin oikeastikin aina halunnut. 

Terveisin mainonnan uhri ja materialisti :)

70's Show

 

Kaiken ikävän ja paniikinomaisen opiskelun ohella on Apinafarmilla keretty tehtailemaan täytettä jouluaattona oven taakse ilmestyvään marketin muovisäkkiin. Koska lahjansaajat toivottavasti pysyvät laajakaistan ulottumattomissa eli äitiensä mahoissa laskettuihin aikoihinsa saakka, rohkenen tuotokseni jo tässä vaiheessa esitellä. 

Eurokankaan palalaarista valitsin tarveaineiksi oranssia ja ruskeata trikoota sekä pakasta omenanvihreätä samettia. Seitkytlukulaisen värisuoran kruunasi omilta hippivuosiltani kangalaatikkoon tallentunut pallotrikoon palanen. Vaatteiden ompelua harrastin yläasteikäisenä enemmänkin, mutta sen jälkeen ompelukoneella ei päällepantavaa ole kauhiasti syntynyt, muita juttuja kylläkin. Nyt reilun kymmenen vuoden tauon jälkeen otin vauhtia  ompeluun tekemällä ensin susirumat potkuhousut (jotka jätän tässä esittelemättä). Onneksi en lyönyt siinä vaiheessa vielä hanskojan tiskiin, vaan kokeilin myös Ottobrestä (1/09) löytämilläni HELPOILLA kaavoilla. Aika innostavaa puuhaa, opin jopa huolittelemaan melko tyydyttävästi nuo reunat trikookaitaleella. Nyt olis vaatetta ipanoille neljän asun verran, jotakin muutakin kivaa tekis mieli kokeilla nyt kun on vielä saumuri saatavilla.

Makkarat ranteessa

Olen sydämeltäni hanskanaisia, mutta koska eräänäkin kirpsakkana aamuna ei omat hanskat olleet tavoitettavissa,  jouduin turvautumaan äitin laatikoiden penkomiseen.  Sieltä valikoituivat käyttööni peukalopöpö-lapaset. Aika tautiset lapaset olivatkin, koska peukalopöpön ohella niitä riivasi näköjänsä  myös puikonvaihtobakteeri eli siihen kohtaan missä puikko vaihtuu (tässä tapauksessa kaikkein komeimmalla kohdalla eli keskellä lapasten selkäpuolta) oli muodostunut reteä juova. Askarteluapinan äiti oli kaikessa hiljaisuudessa vähän kustomoinut  hellyttävän poloisia lahjalapasiansa ja vetänyt juovan täyteen muovihelmiä. Nämä kädessä  kelpaa nyt kyllä tallata kylän raittia.

Niin ja tuolla postauksen otsikollahan viittaan tietenkin eilen kirppikseltä ostamaani lasihelmiseen kaulakoruun, jonka kiedoin boheemisti ranteeseeni. Ajattelin ensin, että mukavan eleetön ja nätti koru. Eilen illalla tuli kuitenkin yht'äkkiä mieleen, että hei, näyttää ihan kuin olisin käärinyt seitsämän kierrosta miniatyyrihiillosmakkaralenkkiä käteni ympärille. Paluuta ei ole ja nyt vähän oudoksuttaa, karvatkin ihan pystyssä. 

Sinappia, ketsuppia, anyone?

Ihmisen ikävä toisen luo

Poden parhaillaan tunteista ylevintä, ikävää. Toveri jäi reiluksi kuukaudeksi kotiin sillä välin kun täällä päin maailmaa olisi tarkoitus tahkota opintopisteitä kuin viimeistä päivää. Kun kaihomieli iskee oikein tosissaan, niin silloin on sopivan subliimia katsella valokuvia. Eksyin myös kässäarkiston puolelle, josta löytyikin jotain aiheeseen sopivaa: toissakesäinen tyynyliina, jonka pintaan tallensin romanttisen real life -tilanteen, jossa Toveri on tiukassa niskaotteessa eikä pakotietä ole.  Näin meillä.

Kuva  on muokattu valokuvasta photarilla, jonka jälkeen se on painettu kankaaseen kontaktimuovia apuna käyttäen. Vaikka kangasväriputelissa ohjeistettiin tuotokset pesemään neljässäkympissä, on tyynyliina pyörinyt yleensä aina kuudessäkympissä eikä kuvalle (vielä ainakaan) ole mitään käynyt. 

Täytyypä muuten ohjeistaa toveria, että vaihtaa kyseisen tyynyliinan het'silleen, ettei totuus vaan pääsisi unohtumaan siellä reijonpäiviä vietellessä. 

Niukka sato

Apinafarmilla ei ole kesän aikana paiskittu hommia niska limassa ja kässäsatokin on sen mukainen: laihanlainen.            

Mahdollisuuden ostella söpöjä lankoja olisivat tarjonneet usealta taholta tulleet ihanat vauvauutiset. Inspiraatio on kuitenkin ollut hukassa ja ainoa vauvajuttu, jonka olen saanut aikaiseksi on kirjava, raglanhihainen ja napikas nuttu. Eka tämmöinen neulejuttu sitten yläasteen, joten en lähtenyt soitellen sotaan vaan turvauduin korinpohjalta löytyneisiin lankanöttösiin. Ja koska olivat nöttösiä, piti laittaa useaa väriä, jotta ei kesken lopu mikään. Ohjeita katsoin useammasta kässälehdestä ja kun jotain en ymmärtänyt, keksin itsen. Olisi ehkä kannattanut pysyä yhdessä ohjeessa ja tehdä se typerä mallitilkku. Ja muutenkin seurata ohjeita (eikä esim. laittaa neljän napin sijasta yhdeksää - ilman vauvakasta sisältöäkin työlästä napittaa)... En edes jaksa sanoa mitään tuosta kauluksesta.

Ei saa liian ankara olla, tämähän oli tämmöinen kokeilu. Ja kyllä tätä ehkä voi jopa käyttää, jos ei kyseessä kovin harteikas kaveri ole.

Tässä todistusaineistoa etten kieltäytynyt, kun Toveri kesäsellä ehdotti, että josko maalattaisiin eteinen vaaleanpunaiseksi! Nyt ei enää tästä matalasta majasta löydy yhtään valkoista seinää. Eniromaista!

Viikon päästä pohjoista kohti, kirppikset ja seiskaveikat, here I come!

Filtti

 

Tässä vihdoin valmiina Askarteluapinan ja Askarteluapinan äiskän eka tilkkutyö eli päiväpeitto eli filtti. Kunnia siitä, että filtti on valmis menee vanhemmalle Askarteluapinalle. Päällykankaan (eli varsinaisen tilkkuosuuden) tekeminen oli vielä ihan ok, mutta itse en olisi jaksanut taistella peiton vuorittamisen (tai siis vanun ja alukankaan kiinnittämisen) kanssa.  En ole tuotosta vielä livenä nähnyt, mutta äiskän lähettämän kuvan perusteella lopputulos on erittäin hyvä, ellei täydellinen.

Harakkahommia

Kesän alussa ehdin tekemään hieman harakkahommia eli koruntapaisia tekeleitä. Sormuksen mallin kopsasin sujuvasti kaveriltani Reetulta. Itse näpräsin kaksi kappaletta näitä, toisen mustalla puuhelmellä ja toisen violetilla muovihelmellä. Mustalle sormukselle tein pariksi kaulakorunkin, vaikka myönnettävä on, vähälle käytölle on riipus jäänyt.

Kaboooooom!!!

Pikkuisen kiirusta pitänyt. Vaikka jotakin on tullut väkerreltyä, ei aika ja voimat ole riittänee bloggaamiseen. Eikä edes blogien lukemiseen. Onpahan ainakin puuhaa elokuulle, jolloin harjoittelu on pulkassa ja reilun kuukauden loma edessä!!

Ikean Lack-pöydän pinta oli parhaat päivänsä jo nähnyt, joten jotakin oli keksittävä. Tai oikeasti kyllä apinoin idean muinoin näkemästäni telkkariohjelmasta, jossa eräs häiskä oli tapetoinut tietokonepöydän sarjiksilla. Lopputulos oli kyllä tämänkin sohvapöydän kohdalla hieno. Markkinoilta löydetyt Marvelin sarjikset kustansivat yhteensä 3 euroa, lakkapurkki neljä euroa (ja niin sarjiksia kuin lakkaakin vielä mukavasti jäljellä seuraaviin projekteihin), joten kohtuuhintainen muutos, sanoisin. 

Lopuksi vielä visainen ongelma. Sattuisiko joku tietämään, miksi Huqsvarna Emeralda 116 ei enää suostu tekemään siksakkia? Tai siis kone ei suostu siksakkaamaan, koska neula osuu metalliseen alustaan eli siihen missä puolakotelokin. Näyttää, että koko neulasysteemi olis siirtynyt liikaa oikealle... Mistähän moinen johtunee?

Miten valmiiksi tullaan

Virkamiesruotsipeitto valmistui eilen eli justiinsa silloin kun pitikin. Tuli kyllä niin  mieleinen, tosin reunakaistaleessa olisin voinut tsempata vähän enemmän. Tämän alle karkkinokosia mahtuu ottamaan vähän pitempikin immeinen, sen verran pitkänhuiskea peitosta tuli. Taikinajuureksi seuraavaan peittoon jäi kolme kerää lankaa, muuten sain kaikki pikkukerät kulutettua.

Hirveätä kiirusta  muka pitänyt ja samanlainen meno näyttää jatkuvan.  Kun peittoprojekti on nyt kuitenkin alta pois, luulisi askartelutahdinkin kiihtyvän. Postaustahti pysynee silti samanlaisena eli ihailtavan harvana, sillä seuraavien päivien (viikkojen?) bloggausolosuhteissa olisi toivomisen varaa. Lupaan laittaa näppäimistön laulamaan heti kun pääsen taas aloilleni asettumaan.

Takaisin sorvin ääreen

 Taannoin aloittamani jämälankapeitto a.k.a virkamiesruotsipeitto on nyt tässä pisteessä. Seiskaveikkaa olen ostanut tosin jo melkein kolmenkympin edestä ja vielä pitäisi vissiin ainakin kaksi kerää ostaa, joten vähän kyseenalaista puhua tässä yhteydessä jämälangoista. Kun olen saanut kuriin langanpätkänperkeleet, niin pääsen kokoamaan peiton ja virkkaamaan siihen reunuksen. Tämähän näyttää valmistuvan ihan ennätysajassa. I'm on fire, selvästikin!!!

Nyt on pakko laittaa tähän yksi kotikotona oleva juttu, joka valmistui jo vuosia sitten. Tämä on roikkunut jonkun omankin kämpän oven ovisilmää koristamassa, mutta nykyään siis apinavanhemmat saavat tirkistellä härönaapureita hamahelmityypin suun kautta. On se kyllä jo vähän kärsinyt, mutta aika symppis silti.   

Toljottelin tuossa Euroviisujen esikatselua ja olin että täh, kun näin Kyproksen videon. Virkistävää tietty etteivät ole ruvenneet vääntämään videolle euroviisumaista tekotaiteellista paskaa, vaan ihan vaan pelkkää paskaa. Viisut muuten voittaa Ranska  Allez!Ola!Olé!  -hetkutusbiisillään. Ettäs tiedätte. 

Väliaikatietoja

Apinafarmin maailmankaikkeuden eka tilkkutyö, jota tässä hartaudella on kursittu kokoon viime viikonloppuina, on nyt tässä pisteessä. Ruudut, joita on rapiat 280 kappaletta, ovat kooltaan 13,5 x 13,5 cm, joten ihan mukavan kokoinen viltti tästä on tulossa. Tilkut on yhdistetty, vielä pitäisi (kai) saada reunat kasaan, joku vanu tuonne väliin ja tikkaus vielä kaiken päälle.

Sitten tilkuista tunnustukseen. Olen ihan että aah kun sain Puikko Hukassa -blogin Anniinalta tunnustuksen. Kyllä nyt kelpaa!

Tämä pitäisi antaa eteenpäin seitsämälle blogille, mutta säästeliäänä tytönhupakona annankin sen vaan kolmelle blogille, jonka uudet blogipäivystykset jaksavat sykähdyttää sydäntäin!

Kyyhylly (jonka nimen olen näköjänsä tähän saakka lukenut Kuuhyllyksi.)

Pienet mustanaamiot Nappi & Penni (enkä edes ole koiraihmisiä.)

Puikko hukassa  (enkä laita tätä nyt vaan siksi, että sain oman tunnustuksen täältä. Jos en tykkäisi, niin en laittaisi, mutta minäpä tykkään.)

Vapun myötä löysin muuten vahvan haastajan hennalle. Vähän ollut ongelmia, ettei tuo henna jätä jälkiä, mutta intialainen kanakorma näköjään jättää. Viime yönä nautin pikkuisen hiukopalaa ja tänä aamuna oli keittiön pöytä (joka muuten legendan mukaan on kuulunut Carola "Rakkauden jälkeen" Standerskjöldille) sen näköinen, että sen päälle oli tehty jonkinsortin radioaktiivisia kokeita. Eli seuraavaksi sitten kanakormaa kropan pinnallekin.

Nyt Apinafarmi hiljenee vähintäänkin viikoksi, koska ajattelin mennä metsään.