Tytön paras kaveri, pullistunut ego ja muuta siipeilyä

Muistatteko vielä tämän kaverin?

Viikonloppuna sain ostettua tarveaineet eli maalin ja vanerilevyn yökkärin kunnostamiseen, tiistaina oli myös puhtia sen verran talossa, että aloin hommiin. Kunnostamisen melskeessä löytyi myös uusi rakas ja tytön paras kaveri, Boschin hiomakone. Tai ei tuo nyt uusi juttu ole, mutta tavallisesti aina ollut semmoista hienonhienoa paperia pohjassa. Tällä kertaa laitoin kunnon röpökivipaperin ja kerran tarvitsi vaan vetäistä ja avot, se oli siinä. Jos tätä ei meillä olisi, haluaisin ehdottomasti tämmöisen joululahjaksi. 

Hiomisen (ja keittiön siivoamisen) jälkeen maalasin pöydän oliivinvihreäksi mattamaalilla. Eka olin ehkä vähän, että yök mattaa (ostin kun kiitäävää ei ollut hyllyssä enkä jaksanut odottaa enää kauempaa), mutta lopputulos on ihan ok. Tästähän puuttui toinen laatikko, niinpä ostin rautakaupasta  myös vanerilevyn, jonka ne  siellä samaan hintaan leikkasivat mittojen mukaan. Jos olisin mitannut leveyden oikein heti ekalla kerralla (mittavirhe oli kyllä mitan syytä, siitä kun puuttuu yksi sentti. I'm not kidding), ei olisi tarvinnut enää kotona alkaa sahan kanssa leikkimään. Tykkään kuitenkin mennä sieltä missä aita on niin korkea, että välillä ei pääse yli ollenkaan. 

Yhteiskunnallinen kohoaminen ja roskiskundin elämän taaksejättäminen aiheutti yöpöydälle pienoista egon pullistumista, mikä näkyi siinä, että ennen paikallaan mallikkaasti rullannut laatikko ei mahtunut enää millään koloonsa. Jouduin hiomaan laatikkoa pienemmäksi, mutta höylää olisi tarvittu. Kyllä se nyt siitä aukeaa melko hyvinkin kun sille päälle sattuu. Muutenkin laatikko joutunee jatkotoimenpiteitten kohteeksi. Maalasin siihen nyt siiventapaisia ja muuta abstraktia huttua, mutta oikeasti haluaisin tehdä tästä vaaleanvioletin  ja kuluneen oloisen.

 

Ja siinä sitä nyt törötetään niin sievänä että. 

Maalasin taustankin, että viitsii pitää kukkapöytänä ikkunan edessä.

 

Loppukevennykseksi kerron mitä meillä tapahtui eilen iltasella. Taustaksi sanottakoon, että minä en katso kauhua, Harry Potterissa kulkee raja. Eilen Toveri ehdotti, että katsottaisiin Working Day -sarjan eka osa ja minä tietenkin, että joo, sarjaihmisiä kun olen, vaikka koskaan en kyseisestä sarjasta ollut mitään kuullutkaan. Ekoissa kuvissa näkyi amerikkalainen poliisiauto, mistä syystä ajattelin heti, että kyseessä on huumorisarja. Kun poliisi saapui tapahtumapaikalle, jossa on älyttömästi tyhjillään olevia autoja, ajattelin, että noh, ehkäpä sitten jonkun sortin rikossarja. Kun kuvissa alkoi näkyä autoissa mätäneviä ruumiita, mietin, että joo-o, siis kovemman luokan rikossarja. Siinä vaiheessa kun erään auton takaa näkyy vaan madonsyömät, eteenpäin tallustavat lapsosen jalat, heräsin ja tivasin tiukasti Toverilta: "Onko tämä kauhua, sano onko, onko? Eihän oo, sano onko?". Toveri sanoi epäröiden, että ei pitäisi olla. Pakenin kuitenkin paikalta tietsikan ääreen googlettamaan kyseistä Working Day -sarjaa. Ei tuloksia, täh. Pistin Toverin tavaamaan nimen kirjain kirjailmelta. W-A-L-K... Helvata sentään, Walking Dead!!! Sen lisäksi, että tarvitsen mitä ilmeisemmin englannin kuullunymmärtämisen treenausta, opimme tästä myös sen, että Toverille ei nimi selvästikään ole enne. En vieläkään tajua, että mitä se oikein ajatteli sarjan pitävän sisällään. Ihmissuhdedraamaako?