tiistai 28. joulukuuta 2010

Oili Ovisilmä Vol. 2

Joulunpyhinä löysin hamahelmet uudestaan monen vuoden jälkeen. Vissiin olen juuttunut kuitenkin vanhoihin kuvioihin, kun en saanut muuta aikaa kuin melkolailla täsmälleen samanlaisen naaman kuin  ekasta helmeilemästäni ovisilmähemmosta, pikkuisen huonomman vain. Olisi ollut edes jotain muita värejä, niin ei olisi tullut ihan näin veljeksiäilveksiä. Nenäkin meni vinoon, nyt sen nään. Aika kuitenkin kului rattoisasti, kruunasin homman vielä silittämällä hamahelmialustat käyttökelvottomiksi.
 
Veljenpoikakin askartelipaskarteli, ei sielupielua vaan kotiansa koristamaan verisen haamunpään, mummonsa tosin luuli sitä pandakarhuksi. Mikäs siinä, hienohan siitä tuli. Näkemystä on ja silleen.

lauantai 25. joulukuuta 2010

Bulalakkeja odotellessa

 
Pitkän aikaa olin sitä mieltä, että kauluri oli noloin talvipukine heti kypärälakin jälkeen.  Kauluritraumat ovat kuitenkin taaksejäänyttä elämää, ainakin kaverille uskaltauduin joululahjaksi neulomaan muhkean kauluriyksilön.
 
Kutosen pyöröpuikoilla tein ensin reilut 70 silmukkaa, jonka jälkeen toistin  (mielestäni älyttömän ovelaa) kuviota: 2 oikein, 2 nurin, neljä kierrosta tällä tavalla. Viidennellä kierroksella kuviota "siirretään" yhden silmukan verran menosuuntaan eli ensin tehdään yksi nurja, sitten 2 oikeaa, 2 nurjaa, 2 o, 2 n jne. Tätä samaa taas neljä kierrosta, ja viidennellä kierroksella kuviota humpsautetaan jälleen yhden silmukan verran eteenpäin. Pelkkää nurjaa ja oikeaa, mutta ei ihan niin puultamaistuvaa hommaa kuin oikeanurjan neulominen monesti on. Jotenkin tolleen se meni.
 
Ps.  Saattoi käydä niin, että ostin tätä varten muutaman vyyhdin lankaa, vaikka taannoin kovastikin uhosin että vanhassa vara parempi. Toisaalta tästä ei jäänyt lankaa jäljelle kuin ihan mininötterö, että lankavarasto ei juurikaan kasvanut, no worries siis!

Pps. Reeta, yritin olla kuolaamatta kauluria liiaksi sitä kuvatessani.

torstai 23. joulukuuta 2010

Dohvelisankari

Innolla -blogista bongasin hyvä tovi sitten mainion ja helpon tohveliohjeen. Vaikka nyhräsin pikkukoukulla, valmista tuli yhdessä illassa. On muuten jämyt (ja ehkä ihan pikkuisen miehiset, siksi nuo nyrkinkokoiset, vaaleanpunaiset kukat). Menivät syntymäpäivälahjaksi, ei jeesukselle, vaan Toverin siskolle. Toivottavasti eivät pyöri jaloissa.

Jaaha, huomenna sitten kinkkua napaan. Alkon tapaan toivotan koko Suomen kansalle rauhallista joulua!

keskiviikko 15. joulukuuta 2010

Mutta suurin niistä on rakkaus

Oli askarteluvarasto päässyt vähän paisumaan. Vedin kamppeet kaapista alas, osan pakkasin jo muuttolaatikkoonkin.  Yksittäisten kuriositeettien (pehmopupun irtopää, puoli kiloa rautalankaa kahden sentin pätkinä, mokkasaappaista leikatut hapsut...) lisäksi kaapin kätköistä paljastui myös vino pino luonnoksia ja muita wannabe-taiteiluja.

Vuosi sitten tussasin häälahjan kylkeen kortin, johon taiteilin tuon pikkuisen käytössä kuluneen, mutta niin  nättilöisen lauseen. Heti ekalla kerralla ei kuvasta tietenkään tullut mieleistä, joten näitä luonnoksia tallentui askartelukaappiin useita kappaleita. Samaisesta kaapista löytyi myös tyhjillään möllöttäviä kehyksiä, joista metallisiin valikoituivat yhdet kätöset. Keittiöön päätyi tämä lopulta, muistuttaa sieltä fairyn ja muropaketin välistä, että mikä se elämässä oikeasti on tärkeää.

Vuonna 1989 tai 90 käytiin ruskaretkellä Norjassa. Se oli reteä reissu se. Muut istuskeli nuotiolla ja söi makkaraa, tälle taas oli laittettu kanamunalakki päähän ja sen jälkeen sysätty syrjemmälle kiviä katsomaan. No ei... Oikeastihan  olen vetäytynyt ihailemaan vuosituhannen tyylikkäimpiä hanskoja, joiden kämmenselkään ilmestyi ilman kylmetessä yksisarvinen! Amazing!
 Mukavia muistoja kannattaa haalia ja hoitaa, tällä kertaa pensselin ja akvarellivärien avulla.

torstai 9. joulukuuta 2010

Pugs

Joulukuu ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. En ole istuskellut kynttilänvalossa käsitöitä tehden ja glögiä sivistyneesti siemaillen. Sen sijaan olen vuorotellen kironnut ja kiitellyt lakkoajia, istunut lentokoneissa, tehnyt useita matkatavarankatoamisilmoituksia (ja käynyt kahteen otteeseen myös uusimassa garderobia Finnairin ja vakuutuksen piikkiin) ja ollut muutenkin hiukkasen stressaantunut.  Ja väsynyt.  Joka aamu herätessäni luulen olevani jossakin toisaalla. Äsken laskin, että joulukuussa tulen olemaan kokonaisuudessaan  neljä päivää kotona, Toveria näen seitsemän päivän verran. Tavallisesti joulukuu on kuukausien kuningas, mutta koska tänä vuonna se näyttää menevän ihan ohi, ajattelin suhtautua koko jouluun Mielensäpahoittajan asenteella. Että joulukalenterien sijaan vaan perunakalentereita tännekin. 

Marraskuussa olin kuitenkin havaitsevanani jonkinmoista kuplivaa joulutunnetta sydänalassa. Sain muutaman jutunkin silloin tehtyä, nyt pääsen jo esittelemäänkin yhden kun sain viestiä, että paketti oli jo määränpäässänsä. 

Törmäsin tässä taannoin Etsyssä gemmabearin kauppaan, josta bongasin tämän söpöläisen. Pyörää ei kannata keksiä uudelleen eikä hyviä ideoita päästää menemään, mistä syystä päätin  harrastaa apinointia ja lahjoa  lopputuloksella erään valloittavan mopsineidin ja sen kaverin emäntää ja isäntää.

Toteutus ontui vähän joka vaiheessa. Ensiksikin kangastusseilla olisi syntynyt kivempi ja kestävämpi, mutta moisten puutteessa turvauduin silitettävään tulostuspaperiin ja Paintiin, tuohon kaikkien piirustusohjelmien äitiin. Rämpläsin ehkä tunnin jetsulleen oikeaa sävyä murren pintaan, tulostin jopa koeversion, koska silitettävää paperia oli jäljellä vain puolikas aanelonen. Kun oli tosi kyseessä, päätti tulostin laittaa lopun kerskakulutukselle ja tulosti kuvan mustavalkoisena.  Lisäksi silitin kuvan jostain syystä kassin yläreunaan enkä suinkaan keskelle. Vuorestakin tuli liian iso.   Mutta ajatushan se tärkein oli eikä yksi kolo kai komiassa haittaa.

torstai 25. marraskuuta 2010

Tytön paras kaveri, pullistunut ego ja muuta siipeilyä

Muistatteko vielä tämän kaverin?
Viikonloppuna sain ostettua tarveaineet eli maalin ja vanerilevyn yökkärin kunnostamiseen, tiistaina oli myös puhtia sen verran talossa, että aloin hommiin. Kunnostamisen melskeessä löytyi myös uusi rakas ja tytön paras kaveri, Boschin hiomakone. Tai ei tuo nyt uusi juttu ole, mutta tavallisesti aina ollut semmoista hienonhienoa paperia pohjassa. Tällä kertaa laitoin kunnon röpökivipaperin ja kerran tarvitsi vaan vetäistä ja avot, se oli siinä. Jos tätä ei meillä olisi, haluaisin ehdottomasti tämmöisen joululahjaksi. 
Hiomisen (ja keittiön siivoamisen) jälkeen maalasin pöydän oliivinvihreäksi mattamaalilla. Eka olin ehkä vähän, että yök mattaa (ostin kun kiitäävää ei ollut hyllyssä enkä jaksanut odottaa enää kauempaa), mutta lopputulos on ihan ok. Tästähän puuttui toinen laatikko, niinpä ostin rautakaupasta  myös vanerilevyn, jonka ne  siellä samaan hintaan leikkasivat mittojen mukaan. Jos olisin mitannut leveyden oikein heti ekalla kerralla (mittavirhe oli kyllä mitan syytä, siitä kun puuttuu yksi sentti. I'm not kidding), ei olisi tarvinnut enää kotona alkaa sahan kanssa leikkimään. Tykkään kuitenkin mennä sieltä missä aita on niin korkea, että välillä ei pääse yli ollenkaan. 
Yhteiskunnallinen kohoaminen ja roskiskundin elämän taaksejättäminen aiheutti yöpöydälle pienoista egon pullistumista, mikä näkyi siinä, että ennen paikallaan mallikkaasti rullannut laatikko ei mahtunut enää millään koloonsa. Jouduin hiomaan laatikkoa pienemmäksi, mutta höylää olisi tarvittu. Kyllä se nyt siitä aukeaa melko hyvinkin kun sille päälle sattuu. Muutenkin laatikko joutunee jatkotoimenpiteitten kohteeksi. Maalasin siihen nyt siiventapaisia ja muuta abstraktia huttua, mutta oikeasti haluaisin tehdä tästä vaaleanvioletin  ja kuluneen oloisen.
 
Ja siinä sitä nyt törötetään niin sievänä että. 
Maalasin taustankin, että viitsii pitää kukkapöytänä ikkunan edessä.
 
Loppukevennykseksi kerron mitä meillä tapahtui eilen iltasella. Taustaksi sanottakoon, että minä en katso kauhua, Harry Potterissa kulkee raja. Eilen Toveri ehdotti, että katsottaisiin Working Day -sarjan eka osa ja minä tietenkin, että joo, sarjaihmisiä kun olen, vaikka koskaan en kyseisestä sarjasta ollut mitään kuullutkaan. Ekoissa kuvissa näkyi amerikkalainen poliisiauto, mistä syystä ajattelin heti, että kyseessä on huumorisarja. Kun poliisi saapui tapahtumapaikalle, jossa on älyttömästi tyhjillään olevia autoja, ajattelin, että noh, ehkäpä sitten jonkun sortin rikossarja. Kun kuvissa alkoi näkyä autoissa mätäneviä ruumiita, mietin, että joo-o, siis kovemman luokan rikossarja. Siinä vaiheessa kun erään auton takaa näkyy vaan madonsyömät, eteenpäin tallustavat lapsosen jalat, heräsin ja tivasin tiukasti Toverilta: "Onko tämä kauhua, sano onko, onko? Eihän oo, sano onko?". Toveri sanoi epäröiden, että ei pitäisi olla. Pakenin kuitenkin paikalta tietsikan ääreen googlettamaan kyseistä Working Day -sarjaa. Ei tuloksia, täh. Pistin Toverin tavaamaan nimen kirjain kirjailmelta. W-A-L-K... Helvata sentään, Walking Dead!!! Sen lisäksi, että tarvitsen mitä ilmeisemmin englannin kuullunymmärtämisen treenausta, opimme tästä myös sen, että Toverille ei nimi selvästikään ole enne. En vieläkään tajua, että mitä se oikein ajatteli sarjan pitävän sisällään. Ihmissuhdedraamaako?

tiistai 23. marraskuuta 2010

BalthaSari, Ilotyttö ja muut seimen asukit

Viikonloppu oli askartelujen kannalta varsin antoisa, mutta edelleenkin päätyivät kaikki tuotokset pukinkonttiin, joten niitä esitellään vasta sitten joulunpyhinä. Täytepostauksena ajattelin esitellä tässä tänään esille kaivamani seimen. Ainakin täällä Espanjassa ja uskoakseni myös muissa katolisissa maissa olennainen osa joulun henkeä on järjetön seimien kilpavarustelu. Vaikka itseäni vilkkuvaloin ja vesiputouksin koristetut  seimet eivät puhuttele, hyppäsin kuitenkin seimikelkkaan kolmisen vuotta sitten kun ostin täkäläisestä askarteluliikkeestä valmiin kipsihahmosarjan, jota sitten hartaudella maalailin akryyliväreillä (ai niin, Toverinkin annoin maalata yhden lehmän).

Sen lisäksi, että maalailu on mukavaa hommaa, on tässä etuna myös kaupan valmiisiin seimihahmosarjoihin se, että hahmoista voi tehdä oman makunsa (ja uskomustensa) mukaisia. Yhdestä tietäjästä tein naispuolisen, kuvassa strategisesti takavasemmalle sijoitettu kamelia puolestaan puhutellaan tahattoman räikeän ulkoasunsa takia tuttavallisesti Ilotytöksi. Noh, kyllä ne kaupan seimihahmosarjatkin saattavat  joskus positiivisesti omaperäisyydellään yllättää: kotikotona olevaa halpahalliseimeä asustaa muun tutun retkueen ohella identtiset tietäjäkaksoset. 




Tallin sijaan mdf-levyä ja kukkapurkkeja.
Jouluvalot (eivät vilku) sentään laitoin.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Wannabe-muotibloggarin huopahommia

Globalisaation metanarratiivien (hah) ohella olen viimepäivinä pohtinut mitä kaikkea sitä lahjoittaisi jouluna. Aika monta juttua onkin jo valmiina, mutta niitä ei nyt sovi tässä esitellä, ehei. Ideoita apinoitavaksi on löytynyt paaaljon netistä. Yhtenä päivänä esimerkiksi selailin huopa-askarteluihin erikoistunuttta   Fieltromania-blogia ja törmäsin tämmöiseen tutoriaaliin. Kukassa näytti olevan melkoisesti lahjapotentiaalia. Ei tullut ihan samannäköinen kun ohjeessa, kai jo senkin takia, että käyttämäni huopa oli tavallista ohutta askarteluhuopaa. Lisäksi jämäkän liiman puutteessa ompelin koneella terälehdet tuolla tavalla törölleen ja lopulta vielä käsin ompelin terälehdet toisiinsa. Niin, ja sitten kun kukka oli valmis huomasinkin, että tämmöistähän tarvitsinkin ihan itsekin. Söin kuormasta, näin kävi.
Leikin tässä nyt vähän muotibloggaria samalla kun esittelen rossia tositilanteessa rinnuksella roikkumassa. Toverin mummolasta löytyi Toverin äitin vanhoja, käsintehtyjä leninkejä 1960-luvulta, jotka luvan kanssa toin kotiin ja muokkailin sopivaksi eli kaventelin vyötäröltä ja pidentelin helmoja säädyllisemmiksi.
 
Violetissa mekossa on aika näpsäkkä leikkaus, jota yritän tuossa allaolevassa piirrustuksessa havainnollistaa. Mekko on ommeltu viidestä kappaleesta (a,b,c,d,e), ei vaikuttaisi ihan hirmuvaikealta.
Tätä smurffinväristä mekkoa on käytetty vuonna 1965 eräissä häissä.   En tiedä onko tuo väri pikkuisen liian säpäkkä omaan makuuni, mutta aika söpöläinen tämäkin leninki on olkarusetteineen (ja rintsikanolkaimet kurissa pitävine nepparilenkkeineen,  tämmöiset pitäisi olla pakolliset kaikissa hihattomissa vaatteissa).
Flowerpoweria ja vapaata rakkautta julistaa tämä trumpettihihainen(!) mekko, jota edellinen omistaja on kuulema kovasti käyttänyt. Tämänhetkinen lempimekko se itsellenikin on.
 Kyllä,  olen herännyt noihin uumalla pidettiin vöihin vasta nyt ja ole varsin mieltynyt niihin, kuten kuvista saattaa huomata.

Ensi kerralla sitten jämäkämpää askarteluasiaa, kenties!

torstai 4. marraskuuta 2010

Aarteenmetsästys

 
 Männäviikolla bongasin kotimatkalla bussin ikkunasta pahvinkeräyspisteen vieressä nököttävän yöpöydän. Nousin heti seuraavalla pysäkillä pois ja korjasin reppanan parempaan talteen. Törkeässä kunnossahan kaveri on, toinen laatikkokin kadoksissa, mutta materiaaliltaan ehtaa (ötökkävapaata) puuta. Potentiaalia tässä siis on ja ideoitakin olen jo päässäni muhiskellut tämän varalle, pitäisi vaan  pistää töpinäksi ennen kuin tulee sanomista rojun raahamisesta nurkkiin kuljeksimaan.

Täälläpäin maailmaa ei ole mitenkään hirveän tavatonta, että roskisten viereltä löytyy suht' hyväkuntoistakin tavaraa (siis ei pelkästään vaan tämmöisiä laatikkopuolia pöytäparkoja). Joka kuukausi kussakin lähiössä on myös tietty päivä, jolloin oikein luvan kanssa saa dumpata  vanhat kalut pihalle. Pari kertaa olen saanut houkuteltua Toverin aarteenmetsästysretkelle autokuskiksi, mutta valitettavasti järjestetyt tourit ovat tähän mennessä tuottaneet laihanlaisia tuloksia. Parhaimmat löydöt tekee yleensä aina silloin kun ei ole mitään mahdollisuuksia tuoda aarteita kotiin asti: vieläkin kaiholla muistelen Barcelonan kaduille jäänyttä siroa  käsinojallista herrastuolia...

Parisen vuotta sitten löysin nykyisen kotimme roskiksesta nuhjuisen vihreällä kankaalla vuoratun jakkaran. Maalasin jalat kiiltäviksi oranssilla maalilla ja vaihdoin kankaan Ikean puuvillakankaaseen, johon aikoinani  melkoisesti  hullaannuin. Tuli kovasti mieleinen, mutta tilanpuutteen vuoksi se ei suinkaan patsastele asuntomme paraatipaikalla kuten kuvassa, vaan makuuhuonen nurkassa vaatekasan alla. Samanmoisen jakkaran olen löytänyt toisenkin, jonka muodonmuutoksen jälkeen lähetin Toverin siskolle asumaan. Siitä vasta tyylikäs tuli, mutta kuva on unohtanut ottaa. Täytynee korjata asia seuraavalla visiitillä.



Suomessakin olen tavaraa roskiksesta sisälle kantanut. Yhdessä ystävän ja myös silloisen kämppiksen kanssa tehtiin vuosisadan löytö kun kohdattiin sateenkastelema, mutta muutoin varsin elegantti 50-luvun koivuinen sohvapöytä roskakatoksen nurkasta. Kyseinen yksilö sai limenvihreää maalia pintaansa ja viettelee nyt ansaittuja eläkepäiviään ystävän nykyisessä kodissa.   

Ilmaisen kaman aiheuttama löytämisen riemu on hekumallisen ihanaa! Niin ihanaa, että jopa uneksin siitä. Pari yötä sitten kohtasin unimaailmassa kolme lappeelleen kaadettua roskakonttia, johon oli sievästi aseteltu esille jonkun kodin jäämistöä. Kyllä sydän tykytteli, kun yritin niitä parhaani mukaan ostoskärryihin (?) haalia, ennen kuin muita ilmestyisi apajille.  Oboy, se vasta oli uni se!

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Arkajalat

 
Yritin raivata tilaa mininaulakkoomme kun törmäsin tähän viime jouluna Toverille annettuun huppariin. Olin  kaukaaviisaana hankkinut kesän alennusmyynneistä vitosella mustan miesten hupparin, johon sitten joulun alla kangasvärivimmassani painoin The Goonies -elokuvan logon, jonka olin tietenkin löytänyt täältä. Gooniesit olivat vieneet Toverin sydämen jo lapsena, mutta itselleni vuonna 1985 ilmestynyt elokuva oli täysin uusi tuttavuus. Olen kahteen otteeseen yrittänyt filmin katsoa, ekalla kerralla homma kaatui teknisiin ongelmiin, toisella kerralla uupumukseen. Vaikka itseltä pätkä on vielä näkemättä, uskon sen kuitenkin jo vuosikertansa ansiosta olevan  lajissaan erinomainen, aivan kuten samana vuonna päivänvalon nähneet Paluu Tulevaisuuteen -elokuva, Kymppitonni ja allekirjoittanut.

perjantai 29. lokakuuta 2010

Lahjus

Tämänmoisella paketilla on tänään lahjottu erästä synttärisankaria. Käärepaperi kiinalaista mainospaprua (ostolaukun sisältä löydettyä), dymokin pääsi vihdoin tositoimiin.

 
Ja paketista paljastui vähän töpö huivi. Erittäin komea olisi tullut, jos tummanvihreää lankaa olisi ollut enemmän eikä olisi tarvinnut turvautua  tuohon vaaleampaan sävyyn (joka livenä on limenvihreää). Omaan makuun lisäksi ehkä hieman lyhyt, vaikkakin menee kyllä reilusti kerran kaulan ympäri.  Kuviona konstailemattoman simppeli 2 pylvästä, ketjusilmukka, 2 pylvästä (kaikki samaan silmukkaan) ja 1 kjs, jonka jälkeen taas pylväät edellisen kerroksen pylväitten keskelle.

Nyt on muuten koukulla jo uusi juttu, päättäväisin mielin olen käynyt langantuhoamistouhuun, huomaan ma.

keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Kohti langattomampaa elämää

Toverin mielestä kotonamme on  ihan liikaa lankoja, askarteluvälineitä ja kankaita. Eiliseen asti olin ajatellut, että hei,  vesa ei vaan tajuu, mutta eilen kuitenkin huomasin, että ainakin sitä lankaa on aika paljon, rohkenisinpa väittää, että jopa ihan pikkuisen liikaa. Tähän johtopäätökseen tulin, kun aamusella huomasin, että pitäisi saada aikaiseksi jotain, jolla perjantaina voisi synttärilahjoa Toverin äitiä. Koska en just' sillään viitsinyt lähteä kaupunkiin lankaostoksille, päätin tarkistaa jo olemassaolevat lankavarannot. En tiennyt omistavani puoliakaan langoistani (toisaalta puolia langoistani en kyllä välittäisikään omistaa, alempana näette miksi) ja lahjamateriaaliksikin löytyi ihan korkkaamaton vyyhti vihreää mohairmaista pörrölankaa. Lahja on vielä päättelyä vaille valmis, joten siitä tuonnempana tulevaisuudessa. Sen sijaan tahdon ihan välttämättä jakaa kanssanne lankakorieni minulle aiheuttaman häpeän. 

Uskoin olevani moraalisen herätyksen tarpeessa, minkä vuoksi kokosin olohuoneen pöydän päälle kaikki vyyhdit, kerät ja nöttöset, mitä olen viimeisen neljän vuoden aikana milloin mistäkin koreihini haalinut. Hannapartasmaiseen tyyliin sätin itseäni turmiollisista lankatavoistani. Ei ihminen, joka neuloo korkeintaan neljän sukan verran vuodessa tarvitse tällaista määrää lankaa. Kaikkein pahinta ei kuitenkaan edes ole lankojen määrä, vaan laatu. Korit pullollaan kiinalaista villaa ja tekokuitua; missä ovat kaikki alpakat, bamboot ja merinot, kysynpä vaan.


Yksi kolmesta lankakoreistani oli oikein tosissaan rappiolla. Roskien ja epämääräisten tekeleiden (jotka yleensä roikkuivat vielä emokerässään lankanapanuoransa varassa) ohella se piilotteli sisuksissaan polttamatonta Fortunaa (merkillistä jo senkin takia, että meillä ei (käsittääkseni) polteta). Olisi ehkä pitänyt jättää moinen paheiden pesä rauhaan siinä toivossa, että sieltä muutaman vuoden kuluttua löytyisi vaikkapa (täysinäinen) rommipullo. 

Tämä kaikki kuitenkin sai minut tajuamaan, että jotain täytyis teherä. Noh, lupaankin tässä ja nyt olla ostamatta enää lisää lankoja ennen kuin entiset langat on kulutettu. Tehtävä voi osoittautua luultua hankalammaksi, sillä joukossa on myös tällaisiä yksilöitä. Onneksi joulu on tulossa ja lahjottavia riittää, hah. 


Ps. Jos nyt kuitenkin sorrun ostamaan muutamaan vyyhdin lisää niin vetoan seuraavaan: punnitsin lankoja tavallisella henkilövaa'alla ja lukema näytti 0.0kg, mikä siis tarkoittaa, että eihän näitä lankoja edes oikeastaan ole olemassa, tai siis jos on niin ei ainakaan yhtään enempää kuin 99 grammaa ja se on aika vähän se!

maanantai 25. lokakuuta 2010

Pääasia


Nähtyäni Sort of Pink. -blogissa tämän nättilöisen virkatun pääpannan, hoksasin, että tuollaisenhan minäkin tarvitsen, tietenkin. Muutoinkin teki mieli virkata jotakin pientä ja nopsaa, johon voisi kokeilla uusvanhoja lahjalankoja. Kovin nopsa prosessi ei kuitenkaan pääpannan virkkaaminen ollut, sillä virkkasin eka tasapaksun pötkylän, joka näytti yhtä hyvältä kuin päähän tungettu vessapaperihylsy. Purin tekeleen ja yritin uudelleen jättämällä pannan niskaosan matalammaksi. Koska vieläkin näytti omituiselta, purin, tein uudestaan ja olin tyytymätön aina vaan. Tällä kertaa en kuitenkaan purkanut vaan jatkoin virkkaamista niin että  tuloksena oli kova, koppurainen ja korkea pipo, joka päässä muistitin Ihmemaan Ozin Tinamiestä. Purin puoleenväliin ja kokeilin uudestaan, nyt näytti jo vähemmän tyhmältä, mutta sitten muistin, että en edes oikeastaan tykkää keltaisista pipoista. Sitten taas purin ja virkkailin ja lopulta sain valmiiksi Pannan isolla peellä. 
 
Koska puhe on nyt pääasioista, ei sovi unohtaa toissavuonna syntynyttä rakkauttani, tavallista ruskeaa seiskaveikkaista pipoa. Vähän päässyt löystymään ja nahkainen kukkakoristekin hieman nuupahtanut, mutta  ymmärtäähän tuo kun niin tiiviisti ollut menossa mukana. 

Eilen tapahtuneen onnistuneen paikanvaihdoksen kunniaksi ja teemaan liittyen esittelen vielä kolmisen vuotta sitten tehdyn pipsan, jolla lahjoin erästä tanskalaista työtoveria, jonka rinnassa sykki espanjalainen (futis)sydän. Näitä lippapipoja tuli tehtyä enemmänkin, jotkut lähinnä nolostuttavat olemuksellaan, mutta tästä sen sijaan tuli oikea valioyksilö. Niin ryhdikäs lippa että!

tiistai 19. lokakuuta 2010

Paita, paidempi, paidoin

 
 Kaikki hyvä loppuu aikanaan, tai viimeistään silloin kun saumurista tylsyy terä. Onneksi kuitenkin kerkesin ennen tuota epäonnekasta tapahtumaa surruuttamaan itselleni vielä kaksi paitaa. Ruskean paidan halusin, mutta koska kangasta oli jäljellä enää pieni tilkku (josta sain jotenkin taiteiltua etu- ja takakappaleen sekä hihat), jouduin turvautumaan violettiin trikooseen. Muuten varsin onnistunut teos, mutta tuo vyötärökaitale ehkä vähän häiritsee. Ei kuitenkaan niin paljon, ettenkö olisi tätä kolmea päivää putkeen ylleni pukenut.
Toisesta paidasta saan hieman makkarankuoriviboja, sillä alunperin tarkoituksena oli tehdä tämä 11-vuotiaalle veljentytölle, joka ei kuitenkaan kokeiltuaan lämmennyt ajatukselle. Kaikessa naftiudessaan ja oransseissa päärmeissään henkii kuitenkin mukavasti 70-lukua, joten luulen, että tästä paidasta tulen kovastikin tykkäämään.  Sopivan psykedeelinen kangas on samaa Eurokankaan kilotrikoota, josta muotoutuivat myös viimepostauksen huivi sekä piponvuori.

sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Pipo Wan Kenobi

Veljentytskyn kanssa vähän askarreltiinpaskarreltiin. Halusi Svea-pipon, mutta päädyttiinkin paljon tyylikkäämpään robottikuvioon (Stencilrystä). Vähäks tuli aigas magee, jou!

 
Äitille tein samanmoisen, mutta perhosprintillä. Pipon vuorikankaasta syntyi vielä reilunkokoinen huivi. Tuubihuivia ekaksi ajattelin, mutta kun olen tällainen old school -nainen niin tuommoisen kaksinkertaisen tavallisen huiviloisen vain surautin.